Ei hoitoa, vaan uusia diagnooseja

Työn- ja opiskeluntäyteinen syksy alkaa lähestyä joulua. Olen käynyt eri lääkäreillä ja ihmetellyt lääkäreiden tasoa ja ylipäätään hoidon arvion tasoa Suomessa. Useita kuukausia ollaan lääkäreiden (huom! joka kerta eri) kanssa keskusteltu mahdollisen kognitiisen terapian aloittamisesta. Virtuaaliterapiasta en ole saanut apua, sillä se keskittyy masennuksen oireiden hoitoon ja masennus on kohdallani hallinnassa. En jaksa raapustella verkkopäiväkirjaan mahdollisia masennuksen oireita, kun ei niitä oikeastaan ole. On vain kasa reaktioita ja oireita, joiden kanssa yritän pärjäillä.

Erään lääkärin kanssa keskustelimme n. 20 minuutin käynnin ajan jaksamisestani ja kerroin tekeväni opintoja, lopputyötä, käyväni työssä uudella alalla ja hoitavani neljän lapseni aikatauluja, ja ehkä vähän miehenkin. Lääkäri päätteli tästä kaikesta etten enää tarvitse jatkohoitoa, vaan tarvittaessa yhteys omalle terveysasemalle. Olin vähän huolissani, sillä oma jaksamiseni yllätti jopa itsenikin. Edellisen käynnin lääkäri pyysi tarkkailemaan mahdollisia ylijaksamisen oireita kaksisuuntaisen mielialahäiriön olemassaolon mahdollisuuden vuoksi, sillä serotoniinin takaisinestäjä on väärä lääkitys, jos kyseessä onkin kaksisuuntaisen mielialahäiriön hypomania jakso. Mainitsin tästä lääkärille (okei, sanotaan sitten, vaikken ensin aikonut: kyseessä oli huonolla suomenkielellä puhuva lääkäri), joka päätti soitella minulle myöhemmin tutkiakseen asiaa. Seuraavana päivänä lääkäri soitti ja sanoi (huonolla suomenkielellä), että minun tulee heti lopettaa nykyinen lääkitys ja aloittaa Ketipinor-lääkitys. Terapiaan ei kuulemma ollut mitään asiaa, sillä koska minulla ei ollut itsemurha-aikeita, ei terapiasta olisi mitään hyötyä.

Puhelun jälkeen tarkastin omista tiedoistani, että totta tosiaan, lääkitys oli määrätty vaihdettavaksi Ketipinoriksi, jonka tutkimalla havaitsin psyykelääkkeeksi, jota pääosin määrätään unettomuuteen (juu, olin nukkunut uuden työn ja stressin vaiktuksesta muutaman viikon huonommin, josta lääkärille mainitsin) sekä skitsofrenian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoitoon. Samainen lääkäri oli tehnyt myös diagnoosin, jossa sanottiin ykskantaan, että F31.8 muu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja että potilaalla on menossa ajakohtainen hypomanian kaltainen jakso. Huh, hah, hei. En ollut täysin samaa mieltä, sillä juuri kaksisuuntaista mielialahäiriötä epäiltiin alunperin, ja joka ikäänkuin pääosin suljettiin pois. Nyt yhtäkkiä se oli tullut takaisin. Päätin olla sekoittamatta päätäni uuden lääkkeen kanssa, koska vanhakin on toiminut, ainakin siihen masennukseen. Ratkaisin hypomania-epäilyn puolittamalla itse nykyisen lääkkeen, jotta sen maaniset vaikutukset olisivat vähäisemmät. Sen jälkeen olen käynyt jo kahdesti hoitokäynnillä ja tällä hetkellä diagnooseja on jo kolme: F60.31 rajatilatyyppi, F31.8 kaksisuuntainan mielialahäiriö sekä viimeisimpänä F60.30 impulsiivinen häiriötyyppi. Ei siis kahta ilman kolmatta.

Edelleenkään en ole saanut apua oireisiini, paitsi alkuperäiseen masennukseen. Masennuksen aiheuttaja on impulsiivinen luonteeni, jonka kanssa tarvitsisin apua. Masennus tuntuu toistuvan, mutta en ole yksin päässyt ajatuksissani niin pitkälle, että selvittäisin miksi. Impulsiivisen häiriötyypin kriteereistä sain viimeksi lapun ja kyllähän ne kaikki täsmäämät, samoin kuin rajatilatyypin, jotka ovatkin ilmeisesti yksi ja sama asia. Vihanhallinta rakoilee paikka paikoin ja ikävin häiriö tapahtui eräänä päivänä liikenteessä. En ole liikenteessä raivovaa tyyppiä, mutta yhtenä päivänä moottoritiellä silmissä pimeni ja tein aivan älyttömän ohituksen ihan vaan siitä syystä etten tykännyt yhden Volgswagen-kuljettajan ratkaisusta. Jälkeenpäin tärisin itsekin. Mitä ihmettä tapahtui? Tämä oli uusi juttu. Kotona saatan saada silmittömiä vihakohtauksia, mutta en aiemmin liikenteessä. Myös ajan- ja paikan unohtamiset vaivaavat toisinaan. En välttämättä aina tiedä mihin olen menossa tai mihin kääntää rattia jos haluan tiettyyn suuntaan. Pieniä, mutta omituisia hetkiä.

Yliaktiivisuutta vai maniaa

Työelämää on takana reilut kolme viikkoa. Uusi työ, uudet ihmiset, uusia vastuita. Pelkäsin etukäteen omaa jaksamistani. Ajattelin, etten pysty, ahdistun ja väsähdän. Mutta niin väärässä olin, sillä olen (yli)energinen, puhun paljon, organisoin asioita ja hoidan miljoonaa asiaa samaan aikaan. Sopii kyllä luonteelleni, mutta olen myös hieman huolissani, sillä tunnun jaksavan mitä vain ilman väsymistä.

Olen kaikkivoipa: puhun liikaa ja höpötän tauotta, silloinkin kun ei tarvitsisi. En muista sanoja oikeissa paikoissa, vaan tuntuu, että ajatukset juoksevat niin kiivasta vauhtia ettei puhe ehdi mukaan. Olen menossa sinne, tänne ja ei kun tuonne. Olen päättänyt yhdistää työn ja perheen sekä yli 40 opintopisteen edestä opintoja sekä opinnäytetyön tekemisen 4 kuukauden aikana. Olen varma, että pystyn siihen.

Kysymys kuuluu, että onko tämä nyt oikea minä, joka on uinunut masennuksen alla? Vai onko tämä maniaa, jonka mahdollisuutta terapeutti pyysi (lähipiiriäkin) tarkkailemaan? Vaikeaa sanoa, mutta pidän tästä enemmän kuin siitä masentuneesta minästä. Siltikin pinnan alla kytee pelko, että romahdan tai että maniaa seuraa vielä vakavampi vaihe, joka syöksee minut lopullisesti raiteiltani.

Virtuaaliterapiaa olen käynyt kaksi viikkoa pikakelauksella. Ja nimenomaan pikakelauksella, sillä en pysty keskittymään vaadittuihin pohdintoihin: "mikä aiheutti viikon aikana iloa, mikä surua". En ehdi miettiä, kun pitää toimia. Terapia keskittyy muutenkin liikaa masennuksen hoitoon, vaikka oma masennukseni on selätetty tältä erää. Muutama viikko ja menen psykiatriselle, jolloin taitaa olla pakko ottaa puheeksi ylimääräinen energialataukseni. Onneksi parissa viikossa ehtii vaikka mitä!

Virtuaalielämää

Kävin taas terapeutilla. Kognitiivisen psykoterapian aloitusta on pakko siirtää, sillä se vaatii 1-2 käyntiä viikossa ja terapiaan pitää sitoutua 1-2 vuodeksi. Aloitan uudessa työssä muutaman viikon päästä, opiskelen samalla, teen lopputyötä ja yritän olla perheen äiti sekä vaimo. En pysty keskittymään ja jakamaan aikaani terapeutin kanssa, vaikka niin kovin sitä tarvitsisin. Sovimme, että siirrämme aloitusta puolella vuodella, jolloin on toivottavasti seesteisempi aika.

Läsnäoloterapian sijaan minulle tarjottiin mielenkiintoista tukea: virtuaaliterapiaa. Sehän passaa minulle, jonka elämä on koko lailla virtuaalista. Opiskelen, teen ostoksia ja hoidan asioita usein virtuaalisesti, joten antaa tulla vaan terapiaakin. Se kuitenkin kuulosti siltä, että siitä olisi hyötyä minulle, sillä virtuaalisen maailman toisella laidalla on oikea psykoterapeutti, joka antaa kerran viikossa toiminnallista terapiaa eli tehtäviä, joita minun pitää viikon aikana miettiä. Terapeutti siis ohjaa tekemisiäni ja antaa minulle niistä palautetta. Kuulostaa vähän laihalle, mutta toisaalta paremmalle ratkaisulle kuin "juttelu sairaanhoitajan kanssa", joka oli toinen ehdotus. En halua jutella, sillä olen jutellut tosi paljon. Haluan toimintaa, johon joudun osallistumaan itse ja johon joku minua viisampi tarttuu ja kertoo mikä meni vikaan. Toistojen jälkeen voisin ymmärtää miten toimia eri tilanteissa kenties itsellenikin armollisemmin.

Vertaistukea ja yllättäviä havaintoja

Hätkähdin, kun Apu-lehdessä oli parin aukeaman juttu Rosa Meriläisestä otsikolla "Häpeämätön". Olen aina ajatellut hänen olevan voimakas tahtonainen, joka ei pienistä murru ja jos murtuukin, ei varsinkaan tarvitse ulkopuolisen apua. Vähän niin kuin itsekin. Murtuminen on vielä okei, mutta itse pitää kiivetä ylös. Juttu sipaisi niin läheltä, että kaivoin netistä lisää Meriläisen kirjoituksia (HS, Rosa Meriläisen kolumnit). Hätkähdin lisää, sillä Rosa kertoo lähes kaikilla sanoillaan myös minun tarinaani. Iloisen spontaani säheltäjä ja alakuloisuuteen taipuva vastuunkantaja samassa paketissa.

Koin samanlaisen oivalluksen terapiassa kuin Rosakin: oivallus siitä, että on pysyvä taipumus masennukseen persoonasta johtuvien syiden vuoksi. Että jatkossakin tullee tarvitsemaan ammattilaisen apua silloin tällöin eikä se ole niin iso juttu. Koska on itseäänsäästelemätön ja -säälimätön tyyppi, joutuu välillä polvilleen, kun ei enää jaksa. Ja vyyhti on valmis, sillä polvilleen meno tarkoittaa säälimättömälle tyypille omaa heikkoutta, josta pitää ruoskia itseään. Nämä ovat tietenkin kielikuvia, sillä ei täällä ruoska ole koskaan heilunut, mutta itsekritiikin ja itsetunnon ääni osaa rankaista ilman ruoskaakin.

Olen ihmetellyt sulkeutuneiden aikojen lomassa ajoittaista ja pakonomaista tarvetta puhua ja usein myös muiden päälle. Yritän kuunnella ja käyttäytyä, mutta silti puhun mitä ihmeellisimpiä asioita, joita en ole suunnitellut puhuvani...ja muiden päälle. Aina en edes tiedä mitä sanon, vaan sanat tippuvat suustani ja olen yhtä ihmeissäni kuin kanssaeläjätkin. Rosa Meriläisen haastatteluja kuunnellessani ymmärrän persooniemme samankaltaisuuden, sillä hän on ärsyttävyyteen asti päälle puhuja ja höpöttäjä. Minun onnekseni en ole julkisuuden henkilö enkä paljon esillä, sillä olisin varmasti vähintäänkin yhtä rasittava. Olen mietinyt, että koska omassa päässäni on niin paljon asioita sekavassa järjestyksessä, niin ajatukset haluavat tulla ulos juuri sillä hetkellä, mikäli mielivät osallistua keskusteluun tai sitten ne hukkuvat päähäni ikuisiksi ajoiksi.

Vainoharhaisuus liittyy samaiseen itsekritiikki-tyyppiin pääni sisällä. Se huutelee välillä asioita, joita en haluaisi kuulla. Nyt kun olen saanut lääkkeillä masennuksen hallintaan ja päässyt persoonanhäiriön käsittelyyn, niin tyyppi on ollut melko hissuksiin. Nyt vasta tajuan, miten paljon se on vaikuttanut persoonaani aiemmin. Aina en ole uskaltanut pyytää ihmisiä käymään, sillä tyyppi on kertoillut minun olevan sen verran tylsä ja ei-pidetty ihminen ettei kukaan kuitenkaan tulisi. En myöskään ole aina uskaltanut lähteä itse liikkeelle ja aivan samoista syistä. Tai olen luullut ihmisten puhuvan minusta pahaa, arvostelevan tekemisiäni tai elämäntapaani. Ei ihme, että koko elämäni on tuntunut raskaalta matkalta, sillä näiden uskomusten kanssa on ollut hankala elää, koska minulle ne ovat olleet totuuksia. Nyt en aina oikein tiedä mikä on totta ja mikä kuvitelmaa.

Lähteet, joihin viitattu:
http://www.apu.fi/artikkeli/rosa-merilainen-kukaan-ei-kesta-mita-tahansa-yksin
http://www.hs.fi/elama/aihe/rosamerilaisenkolumnit/

Muutama huomio lääkityksestä

Nyt kun elämä on tuntunut taas hyvälle ja melko tasapainoiselle, niin välillä on tullut mieleen, että jos lopettaisin lääkityksen. Sehän määrättiin minulle pääasiassa keskivaikean masennuksen hoitoon ja siihen se todellakin on tepsinyt, sillä masennus alkaa olla poissa ja mielialani pääosin enemmän plussalla. Lääkitys auttaa tosin myös epävakauteen, sillä se tasaa hieman nopeita mielialavaihteluja ja samalla poistaa ahdistusta, sillä runsaat mielialavaihtelut syövät energiaa aika tehokkaasti.

Joinakin päivinä mielialani ovat yllättäin heilahdelleet rajusti. Olen räjähdellyt olemattomista asioista sekunnin välein, tuntenut pelkkää pyhää vihaa koko maailmaa kohtaan ja itkeskellyt takaisin hiipivää ahdistusta. Lähipiiri on valitettavasti huomannut ne päivät, ja kas kummaa! myöhemmin olemme huomanneet, että noina päivinä olen unohtanut ottaa lääkkeeni. Että ehkä syön vielä ihan kiltisti niitä ja odottelen terapiakäyntejä, jotta saisin uusia työkaluja persoonani suitsimiseen.

Toinen huomio lääkkeestä liittyy alkoholiin. Kostean illan jälkeen seuraava päivä on aika kurja, sillä alkoholi kuluttaa serotoniinia aivoista ja koska mielenterveysongelmaisella serotoniinin taso on muutenkin liian matalalla ja sitä yritetään lääkityksellä nostaa, on päivän selvää, ettei viina oikein sovi siihen kuvioon. Omalla kohdallani on ollut hienoa huomata, että olen jälleen kiinnostunut lähtemään tapaamaan ystäviäni eli olemaan sosiaalisempi ja toki suomalaisittain näissä tapaamisissa maistellaan oluita ja viinejä. Olen kuitenkin osannut vaihtaa alkoholin ajoissa jääveteen, huraa!

Olen lukenut paljon mielialalääkkeiden vaikutuksesta tai vaikuttamattomuudesta eli lumelääkitysefektistä. Itse olen kuitenkin elävä todiste siitä, että mielialalääke tehoaa ainakin pitkään jatkuneeseen keskivaikeaan masennukseen sekä osin myös persoonallisuuden häiriöihin. Uskon, että jos on alakuloa, kuten meillä jokaisella on joskus, ja sitä yritetään hoitaa lääkkeillä, on vaikutus olematon. Tietty määrä alavireyttä kuuluu elämään eikä sitä tarvitse hoitaa, varsinkaan lääkkeillä. Mutta jos alakulo pitkittyy ja syvenee, eikä sieltä pääse enää omin avuin ylös, on aiheellista etsiä hoitoa (jos jaksaa) ja aloittaa terapia (jos sitä on saatavilla) sekä lääkitys, jos toinen vaihtoehto on vaikean masennuksen syveneminen. Sillä vasta kun pahin masennus on taittunut, jaksaa aloittaa varsinaisen "itsehoidon" eli ajatustyön, ulkoilun, liikunnan, harrastukset, sosiaaliset suhteet jne. Kukin tyylillään.

Onnea ja alisuoriutumista

Muutama asia on pyörinyt mielessä viime päivät, kuten onni. Onni on ne ympärillä olevat ihmiset, joille voi puhua avoimesti ja jotka ymmärtävät mistä puhun. Jotkut jopa jakavat osin samoja kokemuksia eivätkä juttuni kuulosta heistä mitenkään älyttömiltä. Yhden virhearvion tein ja avauduin ihmiselle, jonka luulin ymmärtävän, että olen edelleen sama ihminen kuin ennen diagnoosia, mutta nyt osaan ottaa asian huomioon ja ymmärtää itseänikin paremmin. Tämä ihminen kuitenkin säikähti tai ei osannut muuten suhtautua asiaan, enkä ole kuullut hänestä sen koommin. Surullista, mutta toisaalta ymmärrettävää, jos ei halua lähipiiriinsä ihmistä, jolla on ongelmia ja toisaalta hyväksyttävää, sillä jokainen saa valita ystävänsä.

Toinen mietityttävä asia on alisuoriutuminen. Se on sana, joka tuli vastaan tämän diagnoosin myötä. Olen aina pelännyt ja pelkään koko ajan, että pian paljastun ja muut huomaavat, etten osaa yhtään mitään. Siitä syystä puikkelehdin (vaativien) mahdollisuuksien välistä väistellen niitä sujuvasti. Jälkeen päin ahdistaa ja itseinhoni kasvaa, samoin kateus niitä kohtaan, jotka uskaltavat tarttua tilaisuuksiin. 

Joskus, jos olen juuri sattunut olemaan minuuteni korkeimmalla aallonharjalla, olen lupautunut mukaan johonkin. Kun olen tippunut harjalta alas, lupaus onkin tuntunut mahdottomalta pitää ja olen luistanut siitä valheiden avulla. Olen siis myös mestari kehittämään valheita eli keksimään tarinoita. Nuorena sepitin niin paljon tarinoita, etten enää itsekään aina muistanut mikä osa oli oikeasti tapahtunut. Vanhempana olen tyytynyt valkoisiin valheisiin.

Halaus tälle päivälle

Omituisia mielialavaihteluja taas. Ei niin nopeita päivän mittaan kuin aiemmin, mutta eilinen aamu alkoi yllättäen todella hyvällä mielellä sitä edeltävän päivän itkuisuuden jälkeen. Mieli oli iloinen ja tarmokas. Päätin kiillottaa (kello seitsemän aamulla) keittiön ovien metalliosat sekä tiskialtaan, että saisin samalla ajatukset järjestykseen. Sen jälkeen vaihdoin makuuhuoneen järjestyksen, sillä hurja tarmo valtasi minut. 

Yhtäkkiä iltapäivällä tarmo lopahti kuin seinään. Itkeskelin, sillä koin olevani maailman huonoin ihminen ja äiti, väsynyt kuin sata vuotias. Asioita tehdessäni hukkasin vähän väliä paikan- ja ajantajun. Ne ovat hassuja sekunteja, joita aiemmin luulin vakavaan sairauteen viittaaviksi, mutta kun tutustuin saamaani diagnoosiin, ne kuuluivatkin taudin kuvaan.

Tämä aamu alkoi aivan samalla tavalla, jollei vielä paremmin. Nyt kello on jo yli puolen päivän eikä masentunutta minää ole ilmaantunut. Jes! Pysykööt poissa, sillä minun pitäisi vielä tänään keksiä tekemistä neljälle vilkkaalle pojalle, kokata ruokia, tehdä opiskeluhommia ja viikata useamman päivän pyykit kaappeihin.

Tapasin myös alavireyttä aiheuttavan tuttavani...eikä tuntunut miltään. En ymmärrä itseäni. Nyt olin sanavalmis, rohkea, iloinen ja positiivinen. Olisinpa aina tällainen!

Mielen sairastuminen

Miten rasittavaa onkaan mielen sairastuminen! Jospa sen tilalla olisikin ranteen murtuma, niin voisin avoimesti puhua asiasta ilman, että minua kyseenalaistettaisiin ilmein, elein ja ihan sanomalla, että "hei, otat vaan itseäsi niskasta kiinni" tai että "kyllä muakin väsyttää ja masentaa usein, mutta pitää vaan lähteä liikkeelle luontoon". Näiden kommenttien jälkeen olen usein itselleni vihainen: "Siinäs kuulit laiskamato. Ylös siitä. Lopeta lässytys ja ala terveeksi just nyt!". 

Yritin vuosia työntää aivoroskiani maton alle, mutta se ei toimi niin. Sinne kertyy selvittämättömiä asioista niin paljon, että mikään ei enää pääkopassa toimi. Olen tajunnut, että kun mieli sairastuu, siitä ei voi jutella kahvipöydässä koettaen jakaa kokemuksia, sillä muut eivät pääse pääni sisään kokemaan miltä siellä minusta tuntuu. Kaikki asiat ovat pääni sisällä eikä niitä näe ulospäin. Se on jotenkin pelottava ajatus. Entä jos hukun ajatuksien syövereihin enkä enää löydä takaisin? Entä jos jään ikuiselle matkalle oman pääni sisään? Se ranteen murtuma olisi niin paljon helpompi hoitaa.

Kesäloma

Ensimmäinen kesälomapäivä alkoi itkulla ja tappelulla. Lasten kanssa tuli riitaa heti aamusta, sillä yksi lapsistani saa minut pois tolaltani edelleen hyvin helposti. Huomasin, että yhdistin riitaan edellistenkin vuosien pitkät kesät, joiden olisi pitänyt olla onnellisia, mutta jotka todellisuudessa olivat melkoista tasapainoilua hermojen raunioilla. Tuntuu turhauttavalta laskea päiviä siihen, että kesäloma olisi ohi, koska en suinkaan odota syksyä. Odotan tyhjyyden täyttävää tapahtumaa, jota ei koskaan tule. Odotan mahdottomuuksia.

Ohjelmoidun arjen jälkeen pitää taas opetella elämään tuntematta oloaan tyhjäksi ja hyödyttömäksi. Että vaikka istahtaisi hetkeksi lepäämään ei ole silti laiska ihminen ja huono äiti. Huomaan olevani vähän pettynyt, sillä ensimmäisen kerran lääkityksen aloittamisen jälkeen minulla on ollut tänään tyhjä ja surullinen olo. En saa kiinni ajasta, vaan se jotenkin lipuu ohitseni ja olen itse sumussa sen keskellä. Tuntuu kuin olisin vieras omassa kodissani. Toivon, että tämä johtuu lääkemäärän nostosta kolme päivää sitten ja on ohimenevää.

Elämisen sietämätön vaikeus

Viime päivinä on ollut taas vaikeampaa. Se alkoi, kun tapasin pitkästä aikaa erään ihmisen, joka aiheuttaa minulle jostain syystä aina pahan olon, ahdistuksen ja itseinhon, ja jonka takia olen yrittänyt välttää tapaamisia. Olen miettinyt kuuluuko henkilö siihen kastiin, jonka pääni sisällä luokittelen pahaksi. Ilmeisesti kuuluu, sillä hän katsoo oikeudekseen töytäistä minua jollakin kommentilla aina kun tavataan. Sen jälkeen olen aina yhtä hämmästynyt, lukossa ja meinaan oksentaa.

Yritän tolkuttaa itselleni, että olen aikuinen ihminen eikä minun pitäisi ottaa niin henkilökohtaisesti hänen sanomisiaan, sillä en ole varma sanooko hän ne tarkoituksella vai kuvittelenko hänen tarkoitusperänsä. Joka tapauksessa, hän saa itsetuntoni maan rakoon pelkällä olemuksellaan. Vika on varmaankin minussa, sillä jokin hänen piirteensä saa minut varpailleni. Samanlaisia tunteita minussa herättää muutama muukin ihminen. Joudun välttelemään heitä kaikkia, sillä taannun henkisesti hyvin nopeasti aina tavatessamme. Elämääni liittyy siis olennaisesti (läheistenkin) ihmisten välttely, joka aiheuttaa taas merkittävää sosiaalista haittaa.

Kaukaa menneisyydestä otettiin yhteyttä ja ehdotettiin ryhmätapaamista. Ahdistuin valtavasti koko ajatuksesta enkä pysty mennä tapaamiseen. Yhdistän ne ajat masennukseen sekä itsetunnon ja minäkuvan hukkumiseen. Muut tuntuvat odottavan tapaamista innolla ja kertovan, että se oli heidän elämänsä yksi parhaista ajanjaksoista. Miten ihmiset voivatkin tuntea niin eri tavalla samoista kokemistaan asioista?

Yritän kovasti tutkia itseäni, mutta ajatukseni tuntuvat kiertävän kehää. Jäljet johtavat aina itseeni ja koen syyllisyyttä siitä, että olen sosiaalisissa suhteissa niin mustavalkoinen ja rajoittunut. Löydän näistä ahdistusta aiheuttavien ihmisten kanssakäymisistä ainakin yhden yhdistävän tekijän: arvostelevan asenteen minua kohtaan enkä oikein osaa käsitellä sitä. Arvostelu saattaa olla vain toisen ihmisen tyyli esittää asioita, mutta minä koen sen henkilökohtaisena kritiikkinä, joka saa minut tolaltani päiväkausiksi. En pysty olemaan tällaisten ihmisten läheisyydessä.

Normaalin raja on häilyvä

Koen oman elämäni hyvin raskaana taakkana. Huomaan ajattelevani elämääni sarjana suuria epäonnistumisia. Jos onnistun, en usko että se on omaa ansiotani, vaan joku sattuma tai väärinymmärrys. Nämä ajatukset ovat syvällä pääni sisällä. Tietenkin tiedostan, että olen tehnyt sitä ja tätä, joita voidaan pitää onnistumisina, kuten terveet lapset, ihana koti, useita tutkintoja ja avioliitto. Mutta sisimpääni tonkiessani huomaan usein ajattelevani, että lapset ovat epäonnisia, kun ovat syntyneet tällaiselle rikkinäiselle äidille ja miehenikin olisi onnellisempi jossain muualla. Tutkintojakin on useita, mutta en osaa mitään, sillä ajatuksissani olen huijannut kaikkia ja valmistunut osaamatta mitään. Minäkuvani on niin levällään, etten saa sitä yhteen pakettiin.

Huomasin jo hyvin nuorena vertailevani itseäni muihin ja tajusin, että kaikki ihmiset eivät ahdistu niin paljon, että miettisivät jatkuvasti kuolemaa. Tai jättäneet nopeasti ihmiset taakseen etteivät vain olisi tulleet itse jätetyiksi. Tai syöneet usein niin paljon, että olisivat meinanneet oksentaa ja inhonneet itseään sen jälkeen entistä enemmän. Huomasin myös, etteivät kaikki kuvitelleet itsestään ylisuuria ja saavansa vaikka kuun taivaalta, jos niin olisivat päättäneet. Yhtä kaikki luulin, että jos muuttaisin tarpeeksi kauas, muuttuisin toisenlaiseksi ihmiseksi ja omituinen tyhjyys sisälläni täyttyisi.

Jossain vaiheessa varhaisnuoruuttani sain hyvin kiinni elämästä musiikin ja tanssin muodossa. Olin hetken todella onnellinen, sillä koin löytäneeni oman tavan elää ja purkaa ahdistusta. Fyysinen harjoittelu rauhoitti kroppaa ja laulaminen mieltä. Pääsin hyvään kouluun, mutta oma persoonani pisti taas vastaan enkä tyytynyt siihen. Vaihdoin unelmieni perässä toiseen kouluun, johon en sopeutunutkaan. Koko soppa huipentui vakavaan onnettomuuteen, joka ratkaisi tulevaisuuden, sillä tanssiminen loppui siihen fysiikan pettäessä.

Myöhemmin aikusena huomasin, että minulta puuttuivat lapsuudenystävät sekä -kokemukset. En oikein muista mitään positiivista lapsuus- ja nuoruusvuosistani, mutta koulukiusaamisen ja ihmissuhdeongelmat kyllä jäivät mieleen. Enkä ollut niistäkään ollut aivan varma. Luulen, että aiheutin ne itse omalla persoonallani. Haluaisin niin kovasti muistaa hyviäkin asioita. En tiedä mihin ne ovat kadonneet, sillä on niitä pakostikin muutama ollut.

Nuorena aikuisena päädyin parisuhteeseen ihmisen kanssa, joka oli myös rikki, mutta eri tavalla kuin minä. Meidän ongelmamme eivät kohdanneet ja alkoi vuosia kestänyt sarja väkivallantekoja. Minä yritin hyvitellä ja rakastaa, vaikka rakastinkin vain rakastamisen tunnetta. Toista ihmistä en voinut kunnioittaa enkä arvostaa, mutta en osannut myöskään lähteä, sillä pelkäsin yksinäisyyttä. Toinen halusi olla vapaa, mutta samalla parisuhteessa. Minä roikuin kiinni, ahdistuin ja inhosin itseäni.

Jossain vaiheessa kaikki onneksi päättyi. Pääsin jatkamaan oman elämän opettelua. Kului useita sekaisia vuosia, valtava määrä epämääräisiä ihmissuhteita ja päihteitä. Samalla näihin vuosiin mahtui myös kasvua ja hienoja ystävyyssuhteita. Näiden kokemuksien kautta olin vuosien jälkeen valmis uuteen parisuhteeseen, mutta vain tietynlaisen ihmisen kanssa. Löysin sellaisen ja huomasin, että parisuhde voi olla muutakin kuin väkivältaa, keskinäistä kilpailua ja satuttamista. Tällaisessa suhteessa pystyin varovaisesti alkaa kasvattamaan luottamuksen määrää.

Tämä on siitä kiitollinen häiriö, että se vähän helpottuu vuosien saatossa. Koen, että nykyään on huomattavasti helpompi elää kuin nuorempana, mutta myös surua siitä, etten osannut hakea oikeanlaista apua aiemmin, sillä elämä ei olisi välttämättä tuntunut näin raskaalta, jos olisin saanut apua persoonani kanssa olemiseen.

Mikä osa on julkista?

Huomaan usein pohtivani, että millä tasolla mielenterveysasioista puhutaan muiden kanssa? Mitä ja miten tietoa jaetaan eri osapuolille? Itselleni nämä asiat eivät ole tabu, mutta työnhakijana minua mietityttää mielenterveysasiat. Työhaastattelussa ei tietenkään sanota (eikä pitäisi kyselläkään) näistä asioista mitään. Varsinkaan kun en ole hakeutumassa lentokapteeniksi enkä muutoinkaan alalle, jossa (hallinnassa) oleva häiriöni olisi kenellekään haitaksi.

Milloin mielen asioista voi puhua yhtä vapaasti kuin kropan kolotuksista?

Mutta kerran eräässä työpaikassa, jo työn saatuani, kävin erittäin perusteellisessa työhöntulotarkastuksessa ja siellä kysyttiin kaikkea mahdollista mielenterveydestä. Miten vastata, jos kysytään, että "oletko koskaan kärsinyt mielenterveysongelmista tai saanut hoitoa mielenterveysongelmiin?". Jos vastaan rehellisesti, voin hyvästellä työpaikan samantien. Ja ymmärrän sen kyllä. En itsekään työnantajana haluaisi välttämättä palkata mielenterveysongelmaista työntekijäkseni. 

Toisaalta, jos ihminen on saanut mielenterveytensä hoidettua hyvälle tasolle, lääkitys on kunnossa (jos sellaista tarvitsee) ja työn tekemiselle ei ole minkäänlaista estettä, niin miksi palkkaaminen olisi mahdotonta? Voihan se mielenterveys ja jaksaminen olla koetuksella jossain vaiheessa työuraa kuitenkin, niin sanotulla terveelläkin ihmisellä. Mutta jos taas vastaan epärehellisesti mielenterveyttä koskeviin kysymyksiin, niin syyllistynko kamalaan tekoon, joka tulevaisuudessa saa minut vaikeuksiin? Tätä pitääkin kysellä terapeutilta. Mikä on se lakisääteinen osuus, joka pitää työnhaussa jakaa koskien (mielen)terveyttä? Vai onko sellaista?

Toinen asia, joka välillä ihmetyttää on muiden kanssa keskustelu mielenterveysasioista. Että pitäisikö jättää kokonaan keskustelematta? Vai pitäisikö kertoa heti kaikille välttääkseen mahdolliset kiusalliset tapahtumat tulevaisuudessa? Olo on vähän feikki ja epärehellinen, jos seurueessa puhutaan ja heitetään vitsiä mielenterveysasioista enkä ole itse kertonut ihmisille häiriöstäni. 

Monilla ihmisillä on vieläkin niin vääriä mielikuvia päänsisäisistä sairauksista, että tekisi mieli oikaista niitä. Eräskin mielenterveysalan ammattilainen totesi minulle, että ei minulla voi olla vaikeita mielenterveysongelmia tai masennusta, kun olen niin iloinen ja puhelias ihminen. Juuri näin. Se auttoikin minua tosi paljon eteenpäin. Aloin kääntämään oireitani sisäänpäin vielä enemmän. Se onnistuikin kohtuullisesti vielä ennen omia lapsia. Mutta vuosien valvomisen ja omien lapsien aiheuttamien sisimmän vereslihalle repivien tunteiden vuoristoradan jälkeen alkoi tehdä tiukkaa. Silti jaksoin raskasta olotilaa vielä monta vuotta. Siinä auttoi hyvä ja rauhallinen kumppani sekä alkoholin jättäminen vähemmälle. Lopulta korttitalo alkoi kuitenkin sortua kortti toisensa jälkeen. Nyt on kädessä kasa kortteja ja edessä uuden pelin opettelu.

Lääkityksen merkitys

Sain lääkityksen kolme kuukautta sitten, kun hakeuduin yleislääkärille jatkuvan itkuisuuden, ahdistuksen, tunteiden sekamelskan ja vihaisuuden hallitsemattomuuden takia. Olen aina ollut hyvin lääkevastainen ja ajatellut, varsinkin mielenterveyslääkkeistä, että niiden käyttö on luonteenheikkoutta. Että päänsisäiset ongelmat pitää pystyä ratkaisemaan ilman lääkitystä omalla ajatustyöllä ja tahdonvoimalla.

Olen joutunut käymään mielenterveysasioilla aiemmin kaksi kertaa: parikymppisenä opiskelijana koulupsykologilla, joka antoi lähetteen jollekin juttelemaan, mutta terapeutti oli aivan onneton lässyn-lässyn -täti, jonka luona kävin kaksi kertaa, kunnes lopetin. Lääkkeitä ei tarjottu sillä kertaa.

Toinen kerta tapahtui kiivaan ja alkoholipainotteisen työuran alkutaipaleella, vajaa kolmekymppisenä, kun masennus ja unettomuus haittasivat jo työntekoa. Sain työterveyslääkäriltä lähetteen mielenterveystoimistoon, jossa kävin kolme-neljä kertaa, mutta vastapuoli oli hyvin nuiva eivätkä meidän kemiat oikein kohdanneet. Sain jotain lääkettä, jonka nimeä en muista, ja määräyksen "syödä lääkkeet tai terapiaa ei heru". Söin muistaakseni pari kuukautta, jonka jälkeen olo helpottui, joko lääkkeiden avulla tai muuten, ja lopetin käymiset negatiivisen terapeutin luona.

Nyt kolmannella kerralla olin siinä pisteessä, että olin valmis kokeilemaan mitä tahansa, kunhan jatkuva ahdistus ja liian nopeat mielealan vaihtelut loppuisivat. Lääkäri oli erittäin hienotunteinen ja hyvä kuuntelija. Hän sai minut kokeilemaan SSRI-lääkkeisiin kuuluvaa selektiivisten serotoniinin takaisinoton estäjien ryhmään kuuluvaa lääkkettä, jota käytetään masennuksen, ahdistuksen ja paniikkihäiriöiden hoidossa. Lääke teki minut ensin tosi sairaaksi: oksennutti, väsytti ja huimasi, mutta viikon jälkeen olin huomattavasti paremmassa kunnossa ja pahin ahdistus alkoi väistyä, samoin jatkuva itkunsekainen olotila. Kävin terveyskeskuksen depressiohoitajalla parin viikon välein keskustelemassa ja hän teetti kaikenlaisia testejä. Useiden keskustelujen jälkeen hän kertoi antavansa lähetteen psykiatriselle osastolle sairaalan puolelle arviointiin. Oloni oli masennuksen osalta huomattavasti parempi, mutta useat oireet tai käyttäytymismallini viittasivat kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, jota jo aiempina vuosina minulle oltiin väläytelty.

Pääsin ihanalle arviointilääkärille, joka oli todella ammattitaitoinen ohjatessaan keskutelua niin, että sain kakisteltua ulos suunnilleen kaikki minua vaivaavat oireet. Lisätestien jälkeen asia oli harvinaisen selvä. Ei siis kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vaan kaikki piirteeni täsmäsivät rajatilapersoonallisuushäiriöön. Masennus oli tässä vaiheessa jo paremmin hallinnassa ja jaksaminen ihan uudella tasolla, vaikkei vieläkään kehuttava. Sain vihdoinkin ajan terapiaan.

Voi, tunnistan!

Kun sain oireilleni nimen, löysin samalla myös täysin uuden maailman. Järkyttävänpituisia sanajonoja kiemurtelee paperilla ja niistä pitäisi ottaa selvää. Tai ainakin ymmärtää se todellisuus, jonka kanssa olen tekemisissä.

Persoonallisuushäiriöissä ihmisellä on pitkäaikaisia ja joustamattomia ajatus- ja käyttäytymismalleja, jotka aiheuttavat henkilölle ylenmäärin haittaa. Juu, täsmää. Ja täsmäisi kehen tahansa ilman diagnoosiakin. Mutta kun lähdetään lukemaan taudinkuvausta tarkemmin, päästään aiheen ytimeen. Tunnistan itsessäni lähes kaikki muut häiriöt tai oireet, paitsi itsetuhoisen käyttäytymisen. Tai jos tarkkoja ollaan, niin itseään voi vahingoittaa niin monella tapaa, että kyllähän niitäkin oireita on alkon käytön ja muiden laiminlyöntien kautta tapahtunut.

Päällimmäisenä on ailahtelevainen käsitys itsestä - välillä epäonnistunut, mitätön ja hävettävä ja välillä taas erinoimainen ja pärjäävä. Nämä tunteet vaihtelevat päivän aikana kiivaassa ja hallitsemattomassa tahdissa aiheuttaen suurta ahdistusta. Seuraavaksi pintaan nousee alttius vihan purkauksille ja kyvyttömyys hallita niitä. Näihin on lääkitys selvästi auttanut. Merkittävimmät haittaa aiheuttavat oireet aikuisiässä ovat olleet minäkuvavääristymät, tyhjyyden tunne, tulevaisuuden näkeminen surkeana, sosiaaliset suhteet, jotka näen mustavalkoisina, vihanhallinta, lyhytaikaiset psykoosit/harhakuvitelmat tai ajantajun hallinta stressitilanteissa. Enhän toki olisi itse näitä edes tajunnut oireiksi ellen olisi lukenut diagnoosista. Luulin niitä luonteenpiirteiksi ja huonoiksi sellaisiksi, jotka tulee karsia millä tahansa keinolla pois. Että miten voikin kaikki minun oireeni olla hienosti kirjattuna diagnoosiin! Niitä on siis muillakin.

Nuorena päällimmäisinä häiriöinä olivat taipumus toimia hetken mielijohteesta, seurauksia harkitsematta, taipumus käyttäytyä riitaisasti, etenkin, jos impulsiivista käytöstäni pyrittiin estämään tai varsinkin arvostelemaan sekä taipumus intensiivisiin ja epävakaisiin suhteisiin sekä liiallinen hylätyksi tulemisen välttäminen. Näissä oireissa aika on auttanut hieman ja toivon, että lääkitys yhdistettynä terapiaan ja ajankuluun hoitaa loputkin siedettävälle tasolle.

Erilaisuus ei aina tunnu rikkaudelta

Ihmettelin nuorempana sitä, että miksi halusin epätoivoisesti kaikkien pitävän minusta. Miksi työnsin aina omat haluni sivuun, kunhan vain minusta pidettäisiin eikä missään nimessä huomattaisi sitä rikkinäistä minää siellä sisällä? Piti nauraa oikeassa paikassa ja heittää vitsiä sopivan paljon. Piti juoda paljon viinaa vuosikausia, sillä viinanhuuruisella hetkellä en koskaan tuntenut pelkoa, häpeää enkä itseäni niin erilaiseksi. Viina teki iloiseksi, hauskaksi, sosiaaliseksi ja rohkeaksi. Vastapainona oli jatkuva kontrollin puutteesta ja tyhmistä teoista johtuva ahdistus.

Ihmettelin vuosikausia miksi minä tunnen asiat niin voimallisena, että meinaan musertua. Piiskasin itseäni muuttumaan ja toisaalta moitin myös siitä, että kuvittelin muka olevani jotenkin erityinen ja kokevani asiat muita voimakkaammin. Mistä minä voin tietää miten muut asioita kokevat? Ja kuitenkin samaan aikaan ihmettelin, miksi lamaannuin kritiikistä viikoiksi ja miksi itkin paljon. Tuudittauiduin usein ajatukseen, että jos en jaksa, voin aina riistää itseltäni hengen. Se jotenkin lohdutti ja sen voimalla jaksoin eteenpäin.

Kummastelin myös miksi ahdistuin ihmisistä kerta toisensa jälkeen. Viihdyin ensin hyvin ja jos koin, että ihminen teki minua kohtaan väärin, en pystynyt enää jatkamaan sitä ihmissuhdetta, vaan lähdin jatkamaan matkaa. Jaoittelin ihmiset hyviin ja pahoihin, riippuen heidän suhteestaan minuun. Pahoihin ihmisiin en enää voinut pitää yhteyttä. Toki keräsin myös ympärilleni ihmisia, jotka satuttuvat oikeasti, mutta heistä en halunnutkaan päästä eroon, vaan takerruin epätoivoisesti ja annoin satuttaa, kunhan en vain olisi tullut jätetyksi. Ja kun lopulta tulin jätetyksi, se suisti minut vuosiksi johonkin vielä synkempään paikkaan. Tai oikeastaan pohjakosketuksen jälkeen antoi alun sille matkalle, jolla olen nyt.

Ihmettelen nyt sitä huikeaa ulkokuorta, jonka itselleni kehitin alkoholilla, opetelluilla käyttäytyimismalleilla ja silkalla teeskentelyllä. Sisältä tunsin koko ajan olevani jotenkin tyhjä, vajaa, huono ja vääränlainen. Neljän seinän sisällä olin sielultani alasti; ahdistunut ja yksin pelkoineni, vaikka samaan aikaan ulkokuoreni nauroi, lauloi ja iloitsi.

On voimaannuttavaa lukea persoonan häiriöistä ja vertaistukiryhmän kirjoituksia, sillä siellä kerrotaan osin samoista asioista, joista olen kärsinyt koko ikäni tai ainakin niin pitkään kuin muistini riittää. On hieno tuntea ettei olekaan asian kanssa yksin, sillä sana yksinäisyys tai tyhjyys kuvastaa omaa elämänmittaista olotilaani.

Rajatilapersoonallisuushäiriö

Vuosikymmenien matkanteon jälkeen sain selvyyden mieltäni rajoittaviin tekijöihin. En olekaan maailman suurin typerys, vaan aika ajoin ihan hyvä tyyppi, sillä elämäni omituisuudet saivat sekä etu- että sukunimen. Diagnoosissa lukee useita numeroita ja selvennyksenä paljon tekstiä, mutta minulle riittää tieto siitä, että en ole riivattu enkä sekoamassa, vaan oireille on selitys ja persoonassani häiriöitä.

Voin hyväksyä persoonani poikkeavuudet, rakastaa itseäni ja olla pyörimättä liikaa diagnoosissani (joka on sanahirviö). Jos tarkkoja ollaan, niin diagnooseja on kaksi, mutta uskon, että toinen, keskivaikea masennus, on vain seurausta persoonallisuushäiriön aiheuttamien tunteiden hallitsemattomuudesta. Tällä hetkellä minulla on hytinä, että tulevaisuudessa opin paremman hallitsemaan piireitäni, kun ne ovat nyt tiedossa.

Aloin kirjoittamaan tekstiä tietämättä mitä tästä tulee, mutta luulen, että tutkin omaa matkaani saadakseni selvyyden enimmäkseen pääni sisällä jyllääville asioille ja oppiakseni elämään minua rajoittavien ominaisuuksien kanssa ilman häpeää ja syyllisyyttä.