Arvottomuuden arkeologia

 

Milloin olet tuntenut itsesi kauniiksi tai olet saanut kuulla olevasi tärkeä? kysyy asiantuntjia.

Sukellan muistoissani niin pitkälle kuin pystyn. En onnistu yhdistämään kokemusta mihinkään.

En lapsuuteen. Ajanmukaisesti tuollaisia ei kerta kaikkaan sanottu.

En nuoruuden ensirakkauden huumaan, vaikka pienen hetken siihen saattoi kuvitella liittyvän kokemus itsen tärkeydestä, mutta ei. Oli vain lähisuhdeväkivaltaa, joka verhoiltiin erityiseksi.

En varhaisaikuisuuteen villinä ja vapaana, jossa tunteet sulautuivat lakanoihin ja valuivat sängyn jousituksiin.

En aikuisiän kipeään kasvutarinaan, missä rakastan sinua hukkui makaronilaatikkoon.

Mutta löysin juuri halkeaman, josta arvottomuus pääsi sisään.

Ylisukupolvinen tunneyksinäisyys

 

Ylisukupolvinen tunneyksinäisyys vai miten sitä voisi nimittää? Sitä epätoivoista yritystä olla lapsille läsnä, lähellä ja saatavilla kaikkien puuttuvienkin osalta ikään kuin yksin voisin korvata tunnevajeen. 

Itselleni läsnänolon, sylin ja läheisyyden kaipuu on kroonista. Itsenäisyyden ja pärjäämisen ihannoinnin takia en koskaan oppinut pyytämään läheisyyttä. Se tuntui palkinnolta, joka piti ansaita. Lapsilleni pystyn osoittamaan tunteeni ja antamaan läheisyyttäni, koska he ovat kauniita ja pyyteettömiä. Toivon, etteivät he koskaan kokisi olevansa syrjäytyneitä omasta elämästään. 

Tunnen valtavaa surua siitä, etteivät lapseni ole kovin merkityksellisiä kenellekään muulle. Ei ole isovanhempia, jotka osoittaisivat, että lapseni ovat tärkeitä ja haluaisivat viettää heidän kanssaan aikaa. Olen ollut jo vuosia kateellinen ystävilleni heidän vanhemmistaan. Olen ollut onnellinen heidän puolestaan, koska heidän onni ei ole ollut itseltäni pois. Mutta aina olen tuntenut pienen pistoksen, kun ystävieni lapset ovat pyydetty yökylään ihan vain siksi, että lastenlasten kanssa on haluttu viettää aikaa.

Luulen, etteivät lapseni osaa kaivata sitä, mitä ei ole ollut, mutta minulta vuodet on repineet auki jotain syvää. Jotain, mitä ilman olen jäänyt. Pohjaton yksinjäämisen ja erillisyyden tunne on syntynyt varhain. Se on syntynyt poissaolevuudesta ja tunnekylmästä kasvuympäristöstä. Toinen vanhempi ei riippuvuuksiltaan kyennyt ja toinen ei oikein osannut. Kuolema sinetöi toisen kohtalon varhain ja toinen kärsi sukupolven ylittävästä kyvyttömyydestä kovin läheisiin tunteisiin aina myöhempään kuolemaansa saakka. 

Nepsykortilla spessuoikeuksia

 

Koen hyvin halvaannuttavana yleisen mielipiteen, että "Me ollaan kaikki vähän nepsypiirteisiä. Älä vedä sitä nepsykorttia esiin saadaksesi spesiaalioikeuksia". Lisäksi olen ahdistunut siitä suppeasta kuvauksesta, jonka mukaan nepsyt ovat "aina myöhässä olevia hassunhauskoja säheltäjiä". Tämä loukkaa, kun on aina tuntenut olevansa perustavalla tavalla erilainen ja koko minuus koostuu hankalien oireiden peittelystä.

Suurimmat pelot

Vastoin kuin myöhässä olevalle, minun oireisiini kuuluu valtava myöhästymisen pelko, joten olen aina ajoissa. En myöskään ole mikään hassunhauska säheltäjä, vaan suuri pelkoni on, etten saa töitäni valmiiksi. Teen kompensaationa hurjat määrät ylimääräistä ja täysin etuajassa (jolloin yleensä annetaan lisää töitä). 

Pelkään ja kuormitun mistä tahansa lähtemisestä. Aloitankin jo edellisenä päivänänä keskittymään seuraavan päivän lähtemisen valmistautumiseen ja lamaannun. En koskaan nuku lähtemistä edeltävänä yönä, koska pohdin ovatko kehomukavat vaatteet valmiina ja muistanko ottaa mukaan tarvittavat työvälineet. Kuormittuneisuudesta johtuva unettomuus on hankala vaiva, jota lukuisat unilääkekokeilutkaan eivät ole onnistuneet poistamaan. Lääkittynä olen aamuisin joko toimimaton zombie tai yliviritetty jousi. 

Käyn aina päänsisäisiä dialogeja siitä, mitä aion puhua missäkin tilanteessa ja minkä roolin otan. On selvää, että tällaisen (työ)päivän jälkeen minusta ei ole jäljellä oikein mitään ja ilta pitäisi pyhittää aistikuormattomaan hämärässä huoneessa latautumiseen, mihin ei useinkaan ole mahdollisuutta.

Kuormittuneisuus 

Lamaannuttavinta tuntuu olevan juuri ylikuormittuneisuus. Sen vaikutusta ei pysty sanottamaan eikä mittaamaan mittareilla, koska "eihän nyt kukaan kuormitu tuollaisista" ja "et vaan kannata stressata". Siksi maskaamisella on menty nuoresta asti. En myöskään osaa vielä hahmottaa mistä kaikesta ylikuormaa syntyy, että voisin vältellä, koska samalla tavallaan tarvitsen ylikuormitusta, että saan ADHD-oireilusta huolimatta asioita tehtyä.

Sen olen sentään jo ymmärtänyt, että pitkään jatkuessaan ylikuormittuneisuus johtaa aina masennukseen. Ja masennus johtaa aina lamaantumiseen, joka johtaa sairauslomaan. Se taas synnyttää itseinhon, että miksen jaksa kuten muut. Siinä vaiheessa ajatuskelassa pyörii enää vain aiempien epäonnistumisten mantra: heitit hukkaan kaiken - olet huono - olet toisen luokan kansalainen - turha yrittää muuttua.

Maskaaminen

Olen vasta hiljan alkanut ymmärtää oman neuromoninaisuuteni vaikutuksia. Terapiassa on nyt keskitytty itsen hyväksymiseen ja ajatukseen, että ei tarvitsisikaan muuttua toisenlaiseksi ansaitakseen paikka tässä maailmassa. Tämä on ollut hyvä oivallus. Maskaamisen mestarina olen aina vuoroon noussut ja taas romahtanut. Nyt en enää jaksa leikkiä uudestiladattua superihmistä. Jotain ympäristössä on muututtava.

Keskityn jatkossa terapeutin tarjoamaan oljenkorteen, siihen että ihmisillä (myös minulla) on ihmisarvo, oikeus elää ja oikeus tehdä työtä sellaisena kuin on, ilman jatkuvaa vaatimusta muuttumiseen. Ongelmana tuntuu olevan, ettei yhteiskunta ole valmis minulle. Jos oppisin olemaan maskaamatta en usko, että kukaan palkkaisi minua tai haluaisi ylipäätään olla lähelläni. Kallis hinta maskaamattomuudesta.

Olen väsynyt siihen, että terveydenhoitoa myöden kaikki odottavat, että "parannun" oireistani lääkkeillä ja kaavaillussa ajassa, ja muutun taas aikaansaavaksi. Aikataulujen paukkuessa yli kysellään, miksi olet niin huono parantuja, yritätkö edes? Olit niin reipas silloin kuin vielä olit. Mutta miten parantua neuromoninaisuudesta, joka ei ole sairaus?