Potkin päivittäin itseäni eteenpäin ja näyttelen
kiinnostunutta. Kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen näyttelyt on näytelty ja
tekee mieli kadota johonkin. Kotona odottaa kuitenkin pyykkivuori, kokkaaminen,
ruokakaapin täydennys ja siivoaminen. Jossain kohdassa pitäisi jaksaa innostua
lapsista ja tehdä niiden kanssa asioita. Ja sietää sitä, ettei jaksa eikä ehdi
tehdä yhtään mitään muuta kuin raivota levällään olevista tavaroista ja
vaatteista, lykkiä pyykkiä koneeseen ja valmistautua nukkumaan, jotta jaksaa suorittaa
seuraavan päivän.
Olen selvästi loman tarpeessa. Mutta kun mietin lomaa, näen liudan
stressaavia tapahtumia, joista pitäisi selviytyä. Pitäisi keksiä virikkeitä ja
tekemistä perheelle. Tekemistä, joka miellyttäisi kaikkia. Pitäisi päästä pois kotiympyröistä. Mutta se vaatisi rahaa. Ja vaikka olisi rahaa, loman järjestäminen
vaatisi silti sitoutumista, varaamista, pakkaamista, ennakointia ja jatkuvaa
suunnittelua. Ja kun sinne lomalle vihdoin lähtisi, se vaatisi pitkää pinnaa
sietää lasten jännityksestä ja huonosti nukutuista öistä johtuvaa kiukkua sekä erotuomarina olemista. Ja tämä kaikki pinnanvenyttäminen näyttäytyisi perheen
aikuisten keskinäisenä kireytenä.
Oi, jos voisi saada lomaa omasta elämästään. Ilman, että siitä
tuntisi syyllisyyttä. Voisipa olla edes hetken mieleltään höyhenen kevyt. Voisipa
ravistaa mielestään turhat itsesyytökset ja velvollisuudentunteet, edes ihan pieneksi
hetkeksi ja vain nauttia.
