Työelämää on takana reilut kolme viikkoa. Uusi työ, uudet ihmiset, uusia vastuita. Pelkäsin etukäteen omaa jaksamistani. Ajattelin, etten pysty, ahdistun ja väsähdän. Mutta niin väärässä olin, sillä olen (yli)energinen, puhun paljon, organisoin asioita ja hoidan miljoonaa asiaa samaan aikaan. Sopii kyllä luonteelleni, mutta olen myös hieman huolissani, sillä tunnun jaksavan mitä vain ilman väsymistä.
Olen kaikkivoipa: puhun liikaa ja höpötän tauotta, silloinkin kun ei tarvitsisi. En muista sanoja oikeissa paikoissa, vaan tuntuu, että ajatukset juoksevat niin kiivasta vauhtia ettei puhe ehdi mukaan. Olen menossa sinne, tänne ja ei kun tuonne. Olen päättänyt yhdistää työn ja perheen sekä yli 40 opintopisteen edestä opintoja sekä opinnäytetyön tekemisen 4 kuukauden aikana. Olen varma, että pystyn siihen.
Kysymys kuuluu, että onko tämä nyt oikea minä, joka on uinunut masennuksen alla? Vai onko tämä maniaa, jonka mahdollisuutta terapeutti pyysi (lähipiiriäkin) tarkkailemaan? Vaikeaa sanoa, mutta pidän tästä enemmän kuin siitä masentuneesta minästä. Siltikin pinnan alla kytee pelko, että romahdan tai että maniaa seuraa vielä vakavampi vaihe, joka syöksee minut lopullisesti raiteiltani.
Virtuaaliterapiaa olen käynyt kaksi viikkoa pikakelauksella. Ja nimenomaan pikakelauksella, sillä en pysty keskittymään vaadittuihin pohdintoihin: "mikä aiheutti viikon aikana iloa, mikä surua". En ehdi miettiä, kun pitää toimia. Terapia keskittyy muutenkin liikaa masennuksen hoitoon, vaikka oma masennukseni on selätetty tältä erää. Muutama viikko ja menen psykiatriselle, jolloin taitaa olla pakko ottaa puheeksi ylimääräinen energialataukseni. Onneksi parissa viikossa ehtii vaikka mitä!
