Välioivallus!

Heureka! En ehkä olekaan introvertti tai pelkkä alisuoriutuja, vaan kieltäytymällä suojelen itseäni ylikuormittumiselta. Koen usein pienetkin ristiriidat suurina haasteina ja koska minulla on hyvin korkea miellyttämisen tarve, en osaa tunnistaa oman jaksamiseni tasoa, enkä vetää tekemisilleni rajoja ja sanoa EI, vaan kulutan voimavarani nopeasti loppuun.

Kun minua pyydetään mukaan kuormituksen näkökulmasta ylimääräiseen - hallituksiin, toimikuntiin, yhteisöihin, järjestelyihin, tapaamisiin - en välttämättä voi aina osallistua, vaikka tahtoisin. Oman vaativuuteni vuoksi uuvun jo ajatuksesta.

On huikeaa ymmärtää oma rajanvetämisen vaikeus ja tajuta, että itseäni säästääkseni en lähde ylimääräisiin mukaan ellei ole aivan pakko. En siis ole hankala tai vaikea, vaan tässä kohtaa tunnen itseni. Vielä kun oppisin säätelemään tekemisiäni...

Tunnelukot, minä-tilat ja mitä näitä nyt on

Terapian avulla olen vihdoin tunnistamassa omia tunnelukkoja ja pääsemässä käsittelemään omia minä-tiloja eli moodeja sekä omaa vaativuutta, itsekritiikkiä ja alisuoriutumista. Opettelen rauhoittamaan itseäni ja ottamaan rennommin. Teen koko ajan ajatustyötä ja hengitysharjoituksia päästäkseni oman vaativuuteni kanssa sinuiksi ja osatakseni asettaa toiminnalleni rajat ilman ahdistusta ja itseinhoa siitä, että joudun ehkä jättämään joitakin asioita tekemättä tai tekemään ne myöhemmin, tai jopa hieman täydellistä suoritusta huonommin - enkä silti ole epäonnistunut ihmisenä.

Tunnistan jo haitallisimmat tunnelukkoni: vaativuus ja rankaisevuus, ja haluan niistä eroon. Sitä ennen pitää kuitenkin käsitellä raskaita aiheita lapsuuden ja nuoruuden rajamailta. Ei ole helpoksi tehty ihmisen elämää, mutta kukapa sellaista on luvannutkaan.

Aloittelen samalla sosiaalialan opintoja, koska tähän omaan kasvuprosessiin liittyy myös arvomaailman muutos ja merkityksellisyyden hakeminen (työ)elämässä. Ensimmäisella valinnaisella kurssilla keskitytään kiintymyksen ja mentalisaation tukemiseen varhailapsuudessa. Siis vaiheeseen, jossa rakentuu hyvin tärkeitä perustuksia koko elämälle. Luulen, että tulen saamaan koulutuksesta myös itselle hyviä rakennusaineita, joiden avulla pystyn työskentelmään muiden hyväksi, mutta pitämään samalla itsestäni parempaa huolta.

Tunteiden ylikuormitus ~ emotional overload

Olen törmännyt viime aikoina usein termiin "emotional overload", joka on tarkoittaa vapaasti suomennettuna tunteiden ylikuormitusta. Kuvastaa terminäkin hyvin sitä, mitä oman pään sisällä välillä tapahtuu.

Minulle tulee aika ajoin dissosiaatiota muistuttavia kohtauksia, joiden aikana tuntuu samaan aikaan siltä, että tunteet ovat ns. poissa päältä ja toisaalta on vahva tunne siitä, että vielä yksikin ärsyke lisää, niin sekoan, räjähdän ja kuolen, kaikkia yhtä aikaa.

Kaikki äänet tuntuvat liian kovilta, en halua ketään lähelleni, ahdistaa ja inhottaa valtavasti, ja silti olo on samaan aikaan turta, aivan kuin ei olisi enää kykyä ottaa vastaan mitään eikä käsitellä lainkaan tunteita.

Olen huomannut, että useimmiten tällaisen olon laukaisee väsymys (+ esim.stressi tai krapula) yhdistettynä ahdistaviin, tunteellisiin ajatuksiin tai muistoihin. Läheinen ihminen on saattanut viattomasti huomauttaa jostain asiasta, kun on jo valmiiksi kuormittuneessa tilassa, ja tilanne menee yli oman sietokyvyn.

Sen jälkeen tulee omituinen sulkutila koko kroppaan, alkaa musta hetki ja yleensä raju itku, ja loppupäivän on yleensä todella väsynyt ja apaattinen olo. Kohtaukset ovat todella rankkoja. Kuulostaa paniikkikohtaukselta, mutta sen tunnistan eikä se ole sitä. Ei ole hengenahdistusta eikä paniikinomaista kuoleman tunnetta, mutta samalla tapaa kohtauksen jälkeen on outo olo, ja pitää odotella pitkään laskeutumista normaaliin olotilaan.

Mieli tekee tepposia

Minulla on ollut onni päästä keskelle ryhmää, jossa kaikki kärsivät epävakaan persoonanhäiriön erilaisista oireista. Olen huomannut, että osa oireista on erilaisia, mutta yksi tuntuu toistuvan jokaisella: mielen seilaaminen. Onhan häiriö saanut tästä nimensäkin, epävakaa.

Vasta vuosia diagnoosin jälkeen alan ymmärtää, että juuri tämä aiheuttaa suurimman syrjäytymis- ja eläköitymisriskin. On hankalaa elää niin sanottua normaalia elämää, kun omaan mieleen ei voi luottaa. Se saa tuntemaan itsensä hyvin epävarmaksi, kun ei voi tietää miten minäkin päivänä kokee.

Pään sisäisen melskeen vuoksi mikä tahansa ulkopuolinen rasitus alkaa huonoina jaksoina raastaa heti aamusta. Äänet ja vaatimukset. Joku pieni asia katkaisee aasin selän ilman että mitään näkyvää on tapahtunut. Tekee mieli kertoa muille, mutta miten voi odottaa heidän ymmärtävän, kun ei itsekään ymmärrä. On parasta vain odottaa, että tunne menee ohi. Sen jälkeen sitä siirtyy usein toiseen ääripäähän: tyhjyyden tunteeseen. Siihen, jossa mikään ei tunnu miltään.

Arjen esimerkkejä:

• Parisuhteessa oleva rakastaa kumppaniaan ja tuntee onnea siitä, että joku rakastaa takaisin. Mutta ihan tuosta vaan, ilman varoitusta, mieli kaivaa esiin toinen toistaan synkempiä ajatuksia ja vihan tunteita kumppania kohtaan. Samalla tajuaa, että ne eivät voi olla totta. Vai voivatko? Onko parisuhde sittenkin vain roikkumista jossain, jonka kuvittelee tekevän itselle hyvää? Kannattaisiko erota ennen kuin asiat menevät tosi rumaksi? Mikä on totta ja kumpaan suuntaan mieli yrittää silotella? 

• Työelämässä pitää pystyä olla vahvasti jotain mieltä asioista ja perustella mielipiteensä. Pitää suunnitella projekteja ja argumentoida selkeästi. Mutta miten selviytyä, kun aamupäivällä on vahvasti yhtä mieltä ja iltapäivällä mielestä kumpuaakin jo täysin erilaisia ajatuksia? Oma pää tuntuu pettäneen - alkaa pelottaa ja ahdistaa - tuntuu peuralta ajovaloissa. Sitä saavuttaa kriittisen pisteen, jossa mieli jähmettyy ja alkaa pään sisäinen tyhjyys. Voisiko täältä vain päästä pois? 

Omia ajatuksiaan ei pääse pakoon. Aina sanotaan, että tunteita ei saa paeta, vaan ne pitää kohdata. Mutta kuinka jaksaa kohdata alati muuttuvat tunteensa uudelleen ja uudelleen ilman, että ne johtavat muuhun kuin suurempaan hämmennykseen?

Kaikkea on vaikeaa pukea sanoiksi. On tärkeää, että läheiset ymmärtävät, ettei tämä ole tahallista. Moni olisi niin mielellään toisenlainen. Olisi hienoa saada tuntea rauhaa edes yhden kokonaisen päivän. Ei niin, että luulee olevansa jumalan lahja maapallolle, jolloin mikä tahansa on mahdollista. Eikä niin, että kokee olevansa vain taakka, rasite ja menoerä, josta halutaan äkkiä eroon.

Pahimmat uhkatekijät työkyvylle

Minulta kysyttiin miltä persoonanhäiriö tuntuu ja miten se heikentää työkykyä. Hyvin vaikeaa on vastata yhdellä lauseella, mutta yritän muutamalla.

Nyt kun olen ollut poissa vakituisesta työstä useamman vuoden, kärsin suhteettomasta epävarmuudesta ja ahdistavista ajatuksista suhteessa työelämään. Väsyn uusien asioiden opettelusta, kuten kaikki, mutta sitäkin enemmän uusien ihmisten verkostosta ja oman osaamisen todistamisesta - kaiken aloittamista aina alusta. Toisaalta olen myös vakitusessa työsuhteessa kärsinyt kokiessani olevani vankilassa istumassa elinkautista, josta vain kuolemalla voi vapautua.

"Sydän alkaa jyskyttää ja tunnen itseni epäonnistuneeksi."

Etsin työtä, jonka voisin tehdä osittain kotona, koska se kuormittaisi minua vähiten. Mietin itseäni aikataulujen paineessa ja tuntemattomien ihmisten joukossa yrittäen esittää tervettä aikuista. Miten kestän kodin ja työn aikataulujen puristuksessa? Sydän alkaa jyskyttää ja tunnen itseni epäonnistuneeksi. Kutistun ja muutun araksi kuin keskenkasvuinen, joka ei oikein osaa olla.

Joudun tekemään paljon töitä, että jaksan olla hyvä tiimityöntekijä - sellainen, josta pidetään ja joka osaa ottaa muut huomiooon, kuunnella, keskutella ja reflektoida. Yliyrittäminen kuormittaa työtehtävien lisäksi liikaa. Kuvittelen usein, että minusta ei pidetä ja että muut puhuvat selkäni takana tai ajattelevat minusta pahaa. Päässäni takoo alitajunnasta kumpuava ajatus, että ei näin epämiellyttävästä ja epänormaalista ihmisestä voikaan tykätä.

Miten voin ikinä onnistua missään, kun omien tunteiden tunnistaminen on näin suuri ongelma? Hämmennyn itsekin päivittäin, koska en tiedä mitä missäkin tilanteessa kuuluisi tuntea ja miten niitä tunteita pitäisi näyttää. Vielä vaikeampaa tuntuu olevan tunteiden hallinta ja epämukavien tunteiden sietäminen, koska koen tunteet aina potenssiin korotettuina eikä minulla ole oikein suhteellisuuden tajua. Pää on kuin painekattila, jossa esimerkiksi aivan tavallinen ärtyneisyys kasvaa vihaksi tai pieni pelko syväksi ahdistukseksi.

Tunnen itseni usein ulkopuoliseksi. Samalla yritän hampaat irvessä tulla hyväksytyksi olemalla oma itseni, vaikken tiedä minkälainen minun pitäisi olla. Analysoin kaikkea ja raivostun, jos en saa tunteistani selvää. Ne tuntuvat aina heiluvat väärissä paikoissa väärään aikaan. Liian hyvällä mielellä oleminenkin hermostuttaa, koska se tuntuu vain pahan odottelulle. Kukaan ei varsinaisesti aseta näitä paineita minulle (paitsi toki työelämä vaatimuksineen), vaan ne johtuvat kyvyttömyydestäni säädellä tunteitani ja hyväksyä niitä - käytännössä siis asettaa normaaleja rajoja itselleni.

"Uuvutan itseni nopeasti tällä suhteellisuudentajuttomuudella ja tunteidensäätelemättömyydellä aiheuttaen valtavan stressin ja uupumuksen."

Koska pääni sisällä on valtava kaaos, takerrun koti- sekä työelämässä hyvin kaavamaiseen toimintaan ja tiukkaan säntillisyyteen, jotta pystyn tekemään asiat nopeasti ja varmasti oikein. Tämä uuvuttaa minut työelämässä, sillä nautin luovuudesta, mutta luovuuteeni hukkuu tiukan säntillisyyden alle. Työnantaja on yleensä pelkästään mielissään töiden rivakasta etenemisestä eikä varsinaisesti kehota hidastamaan. Joudun koville, koska aikataulut ovat tiukkoja ja minun pitää tehdä samassa ajassa kaikki omalla, 110 %:sella systeemillä. Miten oppisin tunnistamaan terveen itsetuntemuksen ääneen?

Työelämässä oma säntillinen mustavalkoisuuteni näkyy halveksuntana ja anarkismina vähempitaitoisia auktoriteetteja kohtaan tai huippuunsa hiottuna suorituksena, josta haluaisin riittävän paljon tunnustusta. Välimuotoja ei ole. Teen paljon listoja, joko päänsisäisiä tai ihan fyysisiä, asioista jotka minun pitää tehdä esimerkiksi päivän aikana. Ilman listoja päässä olevat asiat pyörivät sekamelskana enkä saa mitään tehdyksi. Toisaalta päässä pyörivien listojen kanssa väsähdän ja stressaan etukäteen suorituksia, joista ei ole edes realistista suoriutua.

Olen kuitenkin kokenut hienoista edistystä kotirintamalla. Osaan välillä laskea rimaa, hidastaa, hengittää syvään ja nauttia pienistä hetkistä, jolloin kaikilla on mukavaa. Aiemmin suoritin kotonakin yhtä tiukkaa sisäistä säntillisyyttä kuin työelämässä. Koti tuntui armeijalta, jossa touhut lasten kanssa olivat yhtä vaatimusten tehtävärataa. Terapian vuoksi osaan jo hellittää ja olla tuntematta jatkuvaa syyllisyyttä, ahdistusta tai vihaa, jos kaikki ei mene ihan justiinsa. Mutta jos alan yhdistämään tähän työelämän vaatimuksia, niin tiedän olevani suurissa vaikeuksissa.

Persoonanhäiriö aivovamman seurauksena?

Elämä kuljetti yllättäin eteeni aivovammaliiton tutkijan, joka on tutkinut mm. aivovamman seurauksia ja hoitopolun hajanaisuutta. Ennen tätä kohtaamista en ole osannut yhdistää menneisyyden onnettomuutta omaan tilanteeseeni.

Omat ongelmani lähtivät syntymään varmasti osin lapsena, johtuen mm. toisen vanhemman alkoholisoitumisesta, turvattomuuden tunteesta, vanhempien avioerosta ja koulukiusaamisesta, mutta 16-vuotiaana koettu auto-onnettomuus sinetöi paketin.

Onnettomuuden jälkeen hoidettiin lukuisia fyysisiä vammoja (ja hoidetaan edelleen), mutta neurologisista muutoksista johtuvista psyykkisistä ongelmista en ole ollut tietoinen eikä niistä ole missään yhteydessä aiemmin puhuttu tai niitä tutkittu.

Jälkeenpäin ajateltuna ensimmäisen psyykkiset oireet puhkesivat melkein heti onnettomuuden jälkeen erilaisina pelkotiloina. Ensin oli vaikeaa lähetä ylipäätään ulos, koska pelkäsin muita ihmisiä. Myöhemmin uloslähtöön liittyi liikenteen ja mahdollisten vaaratilanteiden pelko.

Aloitin maailmalle lähdön varovaisesti sisäoppilaitoksella, jossa hoidin pelkotiloja kaikenlaisilla päihteillä, jolloin olin voittamaton enkä tuntenut pelkoa.Tätä jatkoin pitkään ja 20-vuotinaana opiskelijana koin ensimmäisen psyykkisen uupumisen (syvä väsymys, masennus, jaksaminen).

Parinkymmenen vuoden aikana olen joutunut käymään monesti melko syvällä oman masennuksen, voimattomuuden, väsymyksen, pelkotilojen, tunteiden impulsiivisuuden jne. kanssa. Ne on sittemmin diagnosoitu pelkästään psyykkisiksi häiriöiksi, tietenkin, koska asiayhteyttä onnettomuuteen eikä hoitopolun jatkumoa ole ollut.

Olen elävä esimerkki siitä, miten levällään erilaiset hoitomuodot Suomessa ovat ja olivat 1990-luvulla. En saanut onnettomuuden jälkeen hoitoa muuta kuin erilaisiin luun murtumiin. Kun kipsit oli poistettu, minulle osoitettiin exit-kylttiä. Kukaan ei tarjonnut apua fyysiseen kuntoutukseen, psyykkisesta puhumattakaan. Kuntoutin itse väärin hoidetun jalan lihaksia ja koetin saada niveliä toimimaan. Jalka jäi toimintaradoiltaan pysyvästi vajaaksi. Muistiongelmat kuitattiin asiaankuuluviksi heti onnettomuuden jälkeen eikä niihin sen jälkeen kukaan palannut. Itse onnettomuus oli itselleni valtava muutos, joka sekoitti koko siihen astisen elämäni. Luulin tulevani kuntoon ja jatkavani samanlaisena kuin ennenkin. Näin ei kuitenkaan ole käynyt.

Varsinaiset ongelmat ovat tulleet eteeni pikku hiljaa myöhemmin, kuten Yle artikkelissaan kertoo, ja siksi oireiden todellinen syy jää usein selvittämättä. En ole itse osannut yhdistaa oireita onnettomuuteen, vaan olen koittanut "tsempata" muistin ja jaksamisen kanssa, ja sietää työelämän kuormitusta, joka on tuntunut kohtuuttomalta. Itsearvostus on karissut jokaisen uupumisen jälkeen. Olen yrittänyt opetella olemaan armollinen itselle ja käsitellä itseinhoa, joka on kasvanut valtavaksi vaatimusten alla, koska en ole pystynyt vastaamaan vaatimuksiin kuten muut ihmiset keskimääräisesti.

Ongelmien synnyllä ei varsinaisesti ole mitään merkitystä enää, koska eihän historialle mitään voi, mutta toivon saavani lisää hyväksyvää asennetta itseäni kohtaan, koska pelkästään omissa nahoissani oleminen tuntuu rampauttavan mahdollisuuteni hyvään oloon ja työelämään, jolla itseni elättää. Lisäksi toivoisin taloudellista mahdollisuutta oikeanlaiseen kuntoutumiseen.

Järki ja Lilliputti sekä veljekset Rankaisevuus ja Vaativuus

Minuuden aalto on keikahtanut vaihteksi laskuun. En kuitenkaan jäänyt aallonpohjalle, vaan olen jo matkalla seuraavalle harjalle. Olen silti kaukana kaikesta mitä normaaliksi nimitetään. Pienen jollan
lailla keinahtelen laineilla yhä kauemmas siitä mihin kuvittelin rantautuvani.

En ole masentunut enkä myöskään huippuiloinen, vaan välimaastossa, jossa millään ei tunnu olevan erityisesti mitään merkitystä, paitsi jatkuvalla liikkeessä pysymisellä. En uskalla pysähtyä, koska saatan jäädä siihen. Minulla kun on taipumus jäädä tuttuun kaavaan jankkaamaan ja siitä irtaantuminen ottaa aina paljon voimia.

Terapiassa olen suunnilleen lapsuuden ja esiteini-iän taitteessa matkalla minuuteen. Silloin tapahtui jotain kummaa, jonka vangiksi olen jäänyt. Osa aivoistani on paennut mielikuvituksen maailmaan liian usein ja jäänyt Lilliputin kokoiseksi. Ei tietenkään lääketieteellisesti, mutta näin minusta tuntuu.

Jossain osassa aivoja asuu onneksi Järki, jonka vuoksi olen pärjännyt elämässä kohtuullisesti. Järki osaa peitellä puutteita ja sanoittaa suuhun sopivia sanoja.Villi Lilliputti hyppii hurjasti sinne ja tänne, satuttaa pomppiessaan itsensä, loukkaa muita eikä tunne katumusta, kunnes Järki kehottaa rauhoittumaan. Lilliputin kaverina asuvat veljekset Rankaisevuus ja Vaativuus, jotka vuorottelevat Lilliputin kaitsijana jatkuvasti tapellen siitä, kumpi on parempi lapsenvahti.

Skeematerapian avulla yritän antaa Lilliputin kasvaa aikuiseksi turvallisessa seurassa, luottaa Järkeen ja päästää Rankaisevuuden ja Vaativuuden muuttamaan omiin koteihinsa ettei niiden tarvitsisi aina nahistella.

Loppusanat: Tästä tuli näköjään satu...

Minä onnistun! Olen ihana!

Olen minuuteni aallonharjalla. Minusta tuntuu ja minä toivon, että olen löytämässä jotain uutta ja suurempaa. Saan voimaa uusista ihmisistä, käytän heitä peileinä ja alan ymmärtää, että minulla kenties onkin joku tarkoitus tässä suuressa sekamelskassa, jota elämäksi kutsutaan. Osaan jopa asettua hetkeksi tarkkailijan rooliin ja olla vertaamatta itseäni muihin. Sain myös kerran sanottua EI ilman, että tunsin suurtakaan ahdistusta.

Olen onnistunut selättämään useita kriisipiikkejä hengittämällä tuskan ulos ja miettimällä, että ajatukseni ovat vain ajatuksia - antaa olla vaan. Ja että kaikki ajatukseni eivät ole totta, vaan pelkkää kuvitelmaa, hyvässä ja pahassa. Voin muuttaa vain omia ajatuksiani, en toisia ihmisiä, vaikka he olisivatkin ikäviä, väärässä ja ahdasmielisiä.

Löysin itseni jopa toistamista mielessäni mantraa: olet ihana, vaikka en ole aiemmin uskonut mielikuvahömpötyksiin. Tällä kertaa se antoi voimaa. Sanoin mielessäni useita kertoja olevani ihana ja juuri sopiva. En sitä tietenkään heikkoina hetkinä usko, mutta huonoina siitä saa toivoa.

En uskalla sanoa ääneen, mutta kuiskaan: saatan onnistuakin tässä matkassa.

Tilannekatsaus

Usein tuntuu, että en ole edistynyt yhtään tällä matkalla kohti eheytymistä. Luin aikani kuluksi kaikki blogini tekstit ja mietin, että saman kysymyksen äärellä olen edelleen: Voisinko muuttua toisenlaiseksi? Tätä olen miettinyt helmikuussa 2016, tasan kaksi vuotta sitten. Nyt tiedän, että helppoa se ei ainakaan ole.

Terapiaa on jatkunut nyt kesästä 2016 eli olen suunnilleen kolmevuotisen terapian puolessa välissä. Ensimmäisen terapeuttini käynnit olivat ns. hukkareissu, koska hänen kanssaan vain juteltiin ja enimmäkseen arkisista asioista. Toisaalta ilman vuoden jutustelua en olisi ymmärtänyt sitä, mitä terapialta on tarkoitus odottaa: tuloksia. Toisen terapeutin luona olen käynyt nyt puoli vuotta ja muutoksia on tapahtunut. Silti mieleen hiipii ajatus, että tätä kisaa en voi voittaa. En osaa vieläkään sanoittaa miltä sisällä tuntuu, joten vastapuolen on todella vaikeaa minua ymmärtää ja auttaa. Tässä matkalla olen ollut koko ajan ikävissä tilanteissa työelämässä, joka on myös syönyt pohjaa terapialta, koska aika on mennyt arjesta suoriutumiseen.

Useissa alan kirjoituksissa ja terapiassakin hämmentää se, että kun tarkoitus on ohjata ihmistä muuttamaan ajattelutapaansa ja koska se persoonallisuushäiriöisellä ei välttämättä onnistu, niin lopulta kehotetaan "vain ajattelemaan eri tavalla." Kun se juuri on se pulma: ajatusvääristymät, jotka ohjaavat mieltä vääriin suuntiin. Ja kun se on yksi tämän epävakaan persoonanhäiriön perusteemoista, niin syyllisyys siitä kun ei kykene "ajattelemaan oikealla tavalla" alkaa painaa ja käynnistää välttely- ja valehtelumekanismin, koska ei halua olla hankala tai epäpidetty.

Ensimmäisen blogikirjoituksen jälkeen (toukokuussa 2015) on onneksi tullut muutamia eheyttäviä oivalluksia, kuten että koska minulla on pysyvä taipumus masennukseen persoonasta johtuvien syiden vuoksi, tulen varmasti aika ajoin tarvitsemaan jonkinlaista apua jaksamiseen eikä sen pitäisi olla niin iso juttu. Mutta on se. Yhteiskunnassa tuntuu saavan apua vain jos on aivan pohjalla. Matkalla sinne pitää vain yrittää pärjätä. Myös alisuoriutumisen huomaaminen on auttanut ymmärtämään miksi käyttäydyn tietyllä tavalla esimerkiksi työelämässä.

Omaan käytökseen liittyvät huomiot ovat todella tärkeitä, sillä vasta silloin niihin voi päästä käsiksi. Ne ovat kuitenkin vasta ensiaskelia ja jäljelle jää syiden selvittely, jotta niistä voisi päästä eroon tai ainakin elää hyväksymällä itsensä, ehkä jopa vähän rakastaakin.

Kunnianhimo vs. jaksaminen

Voiko oma kunnianhimo olla niin eri paria jaksamisen kanssa, että ne eivät ikinä kohtaa?
Tätä olen pohtinut viime aikoina, kun olen käynyt psykoterpiassa säilyttääkseni jaksamisen ja harrastanut samalla te-keskuksen kanssa kädenvääntöä työurastani. Heidän mielestään evääni riittävät työn saamiseen enkä ole oikeutettu vaihtamaan alaa. Ei auttanut perusteluni, jossa on 106 haettua työpaikkaa kahdessa vuodessa, joista vain kaksi olen saanut: määräaikaisen työsuhteen sekä viimeisimmän, joka purettiin, koska en ollut siihen sopiva.

On mahdotonta puhua samaa kieltä te-toimiston virkailijan kanssa, jolla ei ole (nyky)markkinointialan tuntemusta, alan työnhausta puhumattakaan. Eikä liioin ammattitaitoa kohdata mielenterveysongelmaista työnhakijaa, joka kannustamalla pääsisi eteenpäin, mutta torpattuna vaipuu masennukseen, koska työhakuun, oman olemuksen jatkuvaan puolustamiseen ja terveydellisten asioiden selittämiseen ei jaksaminen yksinkertaisesti riitä.

Työnhaku on aina vaikeaa, mutta omalla alallani erityisesti, sillä työnhaussa pitää olla "nälkäinen markkinoinnille omistautunut guru". Pitää hakea töitä videohakemuksella, joissa työnantaja pitää vakuuttaa omalla intohimollaan. Markkinointialan töitä hakee kerrallaan 100-200 nälkäistä digivelhoa, jotka ovat syntyneet digitaalisuus ja esillä olo kainalossaan. Mitä jos ei ole intohimoa markkinointia kohtaan eikä introverttinä kaivattua esillä olon tarvetta?

Se ihminen, joka aikoinaan valmistui alalle oli toisenlainen ihminen kuin minä nyt. Vai oliko sittenkään? Sama ahdistus oli läsnä ensimmäisestä työpaikasta lähtien. Ahdistus vaatimuksista, joihin ei ollut valmiutta vastata, koska rajojen asettaminen ei koskaan onnistunut. Ahdistus, joka kumpusi itsetunnosta, joka jäi syntymättä. Ja ahdistus, joka rankaisi kaikesta, joka ei itseltä onnistunut. Juu - ihan sama ihminenhän se oli. Oli vain nuoruus ja kunnianhimo, joka onnistui kätkemään kaiken.

Jäljelle jäänyt kunnianhimo estää tekemästä töitä, joissa ollaan perusasioiden äärellä: kaupankassoina tai kampaajina. Kunnianhimo patisti opiskelemaan eteenpäin ja suorittamaan johtajuuskursseja. Kunnianhimo myös istutti päähän ajatuksen omasta erityisyydestä, mutta ei ottanut huomioon pääkoppaa, jonka pitäisi kestää kritiikki, esillä olo ja stressi. Näin käy kun kunnianhimo on suurempi kuin jaksaminen.

Muista hengittää

"Älä suorita ja muista hengittää!". Tämän kehotuksen saan terapeutiltani kerran viikossa, mutta miten vaikeaa sitä onkaan noudattaa. Terapeutin opastuksella aloitin meditaatio- ja hengitysharjoitukset reilu kuukausi sitten. Jotta osaisin keskittyä tähän hetkeen ja maadoittaa itseni siinä kohtaa, kun pää heittää volttia, ajatukset laukkaa, suu käy eikä mistään tule mitään.

Olen päässyt nyt kuuden minuutin mittaisiin harjoituksiin. Aloitin ensin melko reteästi 40 minuutin harjoittelulla, mutta sepä olikin mahdotonta. Yritin hengittää ja keskittyä ajattelemattomuuteen, mutta pian ajatukset siirtyivät huomaamatta kohti kauppalapun suunnittelua ja jopa politiikkaa. Pikakelasin mediaatioharjoituksia eteenpäin, koska en malttanut jaksaa olla paikallani. Sehän ei tietenkään ole meditaation tarkoitus - suorittaminen - vaan nimenomaan keskittyminen olemaan tekemättä erityisesti mitään, tuntemaan oma keho ja ajattelemaan itseä ystävänä ilman jatkuvia vaatimuksia.

Yksi vaikuttavampia asioita, joita olen terapiassa tähän mennessä oppinut on terapeutin yksinkertainen lause, jossa "hän näkee minussa äärettömän vahvan ja sitkeän ihmisen, joka on päässyt pitkälle, vaikka eväät ehjään minuuteen jäivät lapsuudessa saamatta". Jotenkin eheyttävää kuulla, koska itse pidän itseäni erittäin epäonnistuneena yksilönä.

Olen selvästi mieleltäni rentoutuneempi kuin ennen sairauslomaa ja edellisen työn lopettamista. Olen rauhallisempi ja yritän oppia anteeksiantoa itselleni. Olen ehkä jopa oppinut hengitysharjoituksista jotain. Tai sitten vain uudelleen aloittamani lääkitys on vaikuttanut. Samalla olen kuitenkin tuttuun tapaan stressaantunut siitä, että käytän yhteiskunnan tukia elämiseen ja rasitan järjestelmää terapiakäynneillä. Yritän suorittaa itseni tasapainoiseksi, vaikka juuri se on yksi ongelmistani: en osaa päästää irti pakkoajatuksista ja liiallisesta vaativuudesta.