Koen oman elämäni hyvin raskaana taakkana. Huomaan ajattelevani elämääni sarjana suuria epäonnistumisia. Jos onnistun, en usko että se on omaa ansiotani, vaan joku sattuma tai väärinymmärrys. Nämä ajatukset ovat syvällä pääni sisällä. Tietenkin tiedostan, että olen tehnyt sitä ja tätä, joita voidaan pitää onnistumisina, kuten terveet lapset, ihana koti, useita tutkintoja ja avioliitto. Mutta sisimpääni tonkiessani huomaan usein ajattelevani, että lapset ovat epäonnisia, kun ovat syntyneet tällaiselle rikkinäiselle äidille ja miehenikin olisi onnellisempi jossain muualla. Tutkintojakin on useita, mutta en osaa mitään, sillä ajatuksissani olen huijannut kaikkia ja valmistunut osaamatta mitään. Minäkuvani on niin levällään, etten saa sitä yhteen pakettiin.
Huomasin jo hyvin nuorena vertailevani itseäni muihin ja tajusin, että kaikki ihmiset eivät ahdistu niin paljon, että miettisivät jatkuvasti kuolemaa. Tai jättäneet nopeasti ihmiset taakseen etteivät vain olisi tulleet itse jätetyiksi. Tai syöneet usein niin paljon, että olisivat meinanneet oksentaa ja inhonneet itseään sen jälkeen entistä enemmän. Huomasin myös, etteivät kaikki kuvitelleet itsestään ylisuuria ja saavansa vaikka kuun taivaalta, jos niin olisivat päättäneet. Yhtä kaikki luulin, että jos muuttaisin tarpeeksi kauas, muuttuisin toisenlaiseksi ihmiseksi ja omituinen tyhjyys sisälläni täyttyisi.
Jossain vaiheessa varhaisnuoruuttani sain hyvin kiinni elämästä musiikin ja tanssin muodossa. Olin hetken todella onnellinen, sillä koin löytäneeni oman tavan elää ja purkaa ahdistusta. Fyysinen harjoittelu rauhoitti kroppaa ja laulaminen mieltä. Pääsin hyvään kouluun, mutta oma persoonani pisti taas vastaan enkä tyytynyt siihen. Vaihdoin unelmieni perässä toiseen kouluun, johon en sopeutunutkaan. Koko soppa huipentui vakavaan onnettomuuteen, joka ratkaisi tulevaisuuden, sillä tanssiminen loppui siihen fysiikan pettäessä.
Myöhemmin aikusena huomasin, että minulta puuttuivat lapsuudenystävät sekä -kokemukset. En oikein muista mitään positiivista lapsuus- ja nuoruusvuosistani, mutta koulukiusaamisen ja ihmissuhdeongelmat kyllä jäivät mieleen. Enkä ollut niistäkään ollut aivan varma. Luulen, että aiheutin ne itse omalla persoonallani. Haluaisin niin kovasti muistaa hyviäkin asioita. En tiedä mihin ne ovat kadonneet, sillä on niitä pakostikin muutama ollut.
Nuorena aikuisena päädyin parisuhteeseen ihmisen kanssa, joka oli myös rikki, mutta eri tavalla kuin minä. Meidän ongelmamme eivät kohdanneet ja alkoi vuosia kestänyt sarja väkivallantekoja. Minä yritin hyvitellä ja rakastaa, vaikka rakastinkin vain rakastamisen tunnetta. Toista ihmistä en voinut kunnioittaa enkä arvostaa, mutta en osannut myöskään lähteä, sillä pelkäsin yksinäisyyttä. Toinen halusi olla vapaa, mutta samalla parisuhteessa. Minä roikuin kiinni, ahdistuin ja inhosin itseäni.
Jossain vaiheessa kaikki onneksi päättyi. Pääsin jatkamaan oman elämän opettelua. Kului useita sekaisia vuosia, valtava määrä epämääräisiä ihmissuhteita ja päihteitä. Samalla näihin vuosiin mahtui myös kasvua ja hienoja ystävyyssuhteita. Näiden kokemuksien kautta olin vuosien jälkeen valmis uuteen parisuhteeseen, mutta vain tietynlaisen ihmisen kanssa. Löysin sellaisen ja huomasin, että parisuhde voi olla muutakin kuin väkivältaa, keskinäistä kilpailua ja satuttamista. Tällaisessa suhteessa pystyin varovaisesti alkaa kasvattamaan luottamuksen määrää.
Tämä on siitä kiitollinen häiriö, että se vähän helpottuu vuosien saatossa. Koen, että nykyään on huomattavasti helpompi elää kuin nuorempana, mutta myös surua siitä, etten osannut hakea oikeanlaista apua aiemmin, sillä elämä ei olisi välttämättä tuntunut näin raskaalta, jos olisin saanut apua persoonani kanssa olemiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti