Miten rasittavaa onkaan mielen sairastuminen! Jospa sen tilalla olisikin ranteen murtuma, niin voisin avoimesti puhua asiasta ilman, että minua kyseenalaistettaisiin ilmein, elein ja ihan sanomalla, että "hei, otat vaan itseäsi niskasta kiinni" tai että "kyllä muakin väsyttää ja masentaa usein, mutta pitää vaan lähteä liikkeelle luontoon". Näiden kommenttien jälkeen olen usein itselleni vihainen: "Siinäs kuulit laiskamato. Ylös siitä. Lopeta lässytys ja ala terveeksi just nyt!".
Yritin vuosia työntää aivoroskiani maton alle, mutta se ei toimi niin. Sinne kertyy selvittämättömiä asioista niin paljon, että mikään ei enää pääkopassa toimi. Olen tajunnut, että kun mieli sairastuu, siitä ei voi jutella kahvipöydässä koettaen jakaa kokemuksia, sillä muut eivät pääse pääni sisään kokemaan miltä siellä minusta tuntuu. Kaikki asiat ovat pääni sisällä eikä niitä näe ulospäin. Se on jotenkin pelottava ajatus. Entä jos hukun ajatuksien syövereihin enkä enää löydä takaisin? Entä jos jään ikuiselle matkalle oman pääni sisään? Se ranteen murtuma olisi niin paljon helpompi hoitaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti