Ihmettelin nuorempana sitä, että miksi halusin epätoivoisesti kaikkien pitävän minusta. Miksi työnsin aina omat haluni sivuun, kunhan vain minusta pidettäisiin eikä missään nimessä huomattaisi sitä rikkinäistä minää siellä sisällä? Piti nauraa oikeassa paikassa ja heittää vitsiä sopivan paljon. Piti juoda paljon viinaa vuosikausia, sillä viinanhuuruisella hetkellä en koskaan tuntenut pelkoa, häpeää enkä itseäni niin erilaiseksi. Viina teki iloiseksi, hauskaksi, sosiaaliseksi ja rohkeaksi. Vastapainona oli jatkuva kontrollin puutteesta ja tyhmistä teoista johtuva ahdistus.
Ihmettelin vuosikausia miksi minä tunnen asiat niin voimallisena, että meinaan musertua. Piiskasin itseäni muuttumaan ja toisaalta moitin myös siitä, että kuvittelin muka olevani jotenkin erityinen ja kokevani asiat muita voimakkaammin. Mistä minä voin tietää miten muut asioita kokevat? Ja kuitenkin samaan aikaan ihmettelin, miksi lamaannuin kritiikistä viikoiksi ja miksi itkin paljon. Tuudittauiduin usein ajatukseen, että jos en jaksa, voin aina riistää itseltäni hengen. Se jotenkin lohdutti ja sen voimalla jaksoin eteenpäin.
Kummastelin myös miksi ahdistuin ihmisistä kerta toisensa jälkeen. Viihdyin ensin hyvin ja jos koin, että ihminen teki minua kohtaan väärin, en pystynyt enää jatkamaan sitä ihmissuhdetta, vaan lähdin jatkamaan matkaa. Jaoittelin ihmiset hyviin ja pahoihin, riippuen heidän suhteestaan minuun. Pahoihin ihmisiin en enää voinut pitää yhteyttä. Toki keräsin myös ympärilleni ihmisia, jotka satuttuvat oikeasti, mutta heistä en halunnutkaan päästä eroon, vaan takerruin epätoivoisesti ja annoin satuttaa, kunhan en vain olisi tullut jätetyksi. Ja kun lopulta tulin jätetyksi, se suisti minut vuosiksi johonkin vielä synkempään paikkaan. Tai oikeastaan pohjakosketuksen jälkeen antoi alun sille matkalle, jolla olen nyt.
Ihmettelen nyt sitä huikeaa ulkokuorta, jonka itselleni kehitin alkoholilla, opetelluilla käyttäytyimismalleilla ja silkalla teeskentelyllä. Sisältä tunsin koko ajan olevani jotenkin tyhjä, vajaa, huono ja vääränlainen. Neljän seinän sisällä olin sielultani alasti; ahdistunut ja yksin pelkoineni, vaikka samaan aikaan ulkokuoreni nauroi, lauloi ja iloitsi.
On voimaannuttavaa lukea persoonan häiriöistä ja vertaistukiryhmän kirjoituksia, sillä siellä kerrotaan osin samoista asioista, joista olen kärsinyt koko ikäni tai ainakin niin pitkään kuin muistini riittää. On hieno tuntea ettei olekaan asian kanssa yksin, sillä sana yksinäisyys tai tyhjyys kuvastaa omaa elämänmittaista olotilaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti