Tilannekatsaus

Usein tuntuu, että en ole edistynyt yhtään tällä matkalla kohti eheytymistä. Luin aikani kuluksi kaikki blogini tekstit ja mietin, että saman kysymyksen äärellä olen edelleen: Voisinko muuttua toisenlaiseksi? Tätä olen miettinyt helmikuussa 2016, tasan kaksi vuotta sitten. Nyt tiedän, että helppoa se ei ainakaan ole.

Terapiaa on jatkunut nyt kesästä 2016 eli olen suunnilleen kolmevuotisen terapian puolessa välissä. Ensimmäisen terapeuttini käynnit olivat ns. hukkareissu, koska hänen kanssaan vain juteltiin ja enimmäkseen arkisista asioista. Toisaalta ilman vuoden jutustelua en olisi ymmärtänyt sitä, mitä terapialta on tarkoitus odottaa: tuloksia. Toisen terapeutin luona olen käynyt nyt puoli vuotta ja muutoksia on tapahtunut. Silti mieleen hiipii ajatus, että tätä kisaa en voi voittaa. En osaa vieläkään sanoittaa miltä sisällä tuntuu, joten vastapuolen on todella vaikeaa minua ymmärtää ja auttaa. Tässä matkalla olen ollut koko ajan ikävissä tilanteissa työelämässä, joka on myös syönyt pohjaa terapialta, koska aika on mennyt arjesta suoriutumiseen.

Useissa alan kirjoituksissa ja terapiassakin hämmentää se, että kun tarkoitus on ohjata ihmistä muuttamaan ajattelutapaansa ja koska se persoonallisuushäiriöisellä ei välttämättä onnistu, niin lopulta kehotetaan "vain ajattelemaan eri tavalla." Kun se juuri on se pulma: ajatusvääristymät, jotka ohjaavat mieltä vääriin suuntiin. Ja kun se on yksi tämän epävakaan persoonanhäiriön perusteemoista, niin syyllisyys siitä kun ei kykene "ajattelemaan oikealla tavalla" alkaa painaa ja käynnistää välttely- ja valehtelumekanismin, koska ei halua olla hankala tai epäpidetty.

Ensimmäisen blogikirjoituksen jälkeen (toukokuussa 2015) on onneksi tullut muutamia eheyttäviä oivalluksia, kuten että koska minulla on pysyvä taipumus masennukseen persoonasta johtuvien syiden vuoksi, tulen varmasti aika ajoin tarvitsemaan jonkinlaista apua jaksamiseen eikä sen pitäisi olla niin iso juttu. Mutta on se. Yhteiskunnassa tuntuu saavan apua vain jos on aivan pohjalla. Matkalla sinne pitää vain yrittää pärjätä. Myös alisuoriutumisen huomaaminen on auttanut ymmärtämään miksi käyttäydyn tietyllä tavalla esimerkiksi työelämässä.

Omaan käytökseen liittyvät huomiot ovat todella tärkeitä, sillä vasta silloin niihin voi päästä käsiksi. Ne ovat kuitenkin vasta ensiaskelia ja jäljelle jää syiden selvittely, jotta niistä voisi päästä eroon tai ainakin elää hyväksymällä itsensä, ehkä jopa vähän rakastaakin.

Kunnianhimo vs. jaksaminen

Voiko oma kunnianhimo olla niin eri paria jaksamisen kanssa, että ne eivät ikinä kohtaa?
Tätä olen pohtinut viime aikoina, kun olen käynyt psykoterpiassa säilyttääkseni jaksamisen ja harrastanut samalla te-keskuksen kanssa kädenvääntöä työurastani. Heidän mielestään evääni riittävät työn saamiseen enkä ole oikeutettu vaihtamaan alaa. Ei auttanut perusteluni, jossa on 106 haettua työpaikkaa kahdessa vuodessa, joista vain kaksi olen saanut: määräaikaisen työsuhteen sekä viimeisimmän, joka purettiin, koska en ollut siihen sopiva.

On mahdotonta puhua samaa kieltä te-toimiston virkailijan kanssa, jolla ei ole (nyky)markkinointialan tuntemusta, alan työnhausta puhumattakaan. Eikä liioin ammattitaitoa kohdata mielenterveysongelmaista työnhakijaa, joka kannustamalla pääsisi eteenpäin, mutta torpattuna vaipuu masennukseen, koska työhakuun, oman olemuksen jatkuvaan puolustamiseen ja terveydellisten asioiden selittämiseen ei jaksaminen yksinkertaisesti riitä.

Työnhaku on aina vaikeaa, mutta omalla alallani erityisesti, sillä työnhaussa pitää olla "nälkäinen markkinoinnille omistautunut guru". Pitää hakea töitä videohakemuksella, joissa työnantaja pitää vakuuttaa omalla intohimollaan. Markkinointialan töitä hakee kerrallaan 100-200 nälkäistä digivelhoa, jotka ovat syntyneet digitaalisuus ja esillä olo kainalossaan. Mitä jos ei ole intohimoa markkinointia kohtaan eikä introverttinä kaivattua esillä olon tarvetta?

Se ihminen, joka aikoinaan valmistui alalle oli toisenlainen ihminen kuin minä nyt. Vai oliko sittenkään? Sama ahdistus oli läsnä ensimmäisestä työpaikasta lähtien. Ahdistus vaatimuksista, joihin ei ollut valmiutta vastata, koska rajojen asettaminen ei koskaan onnistunut. Ahdistus, joka kumpusi itsetunnosta, joka jäi syntymättä. Ja ahdistus, joka rankaisi kaikesta, joka ei itseltä onnistunut. Juu - ihan sama ihminenhän se oli. Oli vain nuoruus ja kunnianhimo, joka onnistui kätkemään kaiken.

Jäljelle jäänyt kunnianhimo estää tekemästä töitä, joissa ollaan perusasioiden äärellä: kaupankassoina tai kampaajina. Kunnianhimo patisti opiskelemaan eteenpäin ja suorittamaan johtajuuskursseja. Kunnianhimo myös istutti päähän ajatuksen omasta erityisyydestä, mutta ei ottanut huomioon pääkoppaa, jonka pitäisi kestää kritiikki, esillä olo ja stressi. Näin käy kun kunnianhimo on suurempi kuin jaksaminen.