Olen taas hiippaillut uupumuksen tielle. Nykyään tunnistan ylikuormittumistilanteet, kiitos vuosien työn, mutta avun pyytäminen on vaikeaa. Vähättelen edelleen tuntemuksiani enkä koe ansaitsevani tukea. Olenhan jo saanut apua ja terapiaa - kyllä nyt pitäisi pärjätä.
Minut heitettiin erikoissairaanhoidosta pihalle siinä samassa kuin annettiin epävakaan diagnoosi ja aloitin yksilöterapian. Olen miettinyt erikoissairaanhoidossa tapahtuneita tutkimuksia ja tunnen tulleeni kohdatuksi vähintäänkin omituisesti.
Ensin ei juurikaan tutkittu, vaan tarjottiin epävakaata persoonallisuutta, koska oireeni monelta osin siihen sopivat. Eräällä tutkimuskäynnillä diagnosoitiinkin sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö, koska silloisen lääkärin mukaan olin lääkityksestä johtuen "liiankin virittynyt".
Lopulta toinen lääkäri teki testit eikä kaksisuuntaisen kriteerit täyttyneet, vaikka piirteitä paljon olikin. Ei muuta kun kuntoutuspsykoterapiaan ja hoitosuhteen lopetus, heippa.
Terapiajakson v. 2016-2020 aikana opin kyllä itsestäni paljon, ja menneisyyttä ymmärtämällä tajusin lisää nykyisyydestä. Mutta hoitosuhdetta ei ollut, oli vain kasa omia ja terapeutin ajatuksia siitä, mikä aiheuttaa kaiken: aivoissa yhtä aikaa auki olevat kanavat, ylikuormitusta sekä toistuvaa masennusta ja ahdistuneisuutta. Ja vaikka miten nykyään yritän tukea itseäni terapiassa oppimieni taitojen avulla, ei tilanne vain tunnu helpottuvan.
Näissä on aina sama sykli: jatkuvan päänsisäisen hälinän ja fyysisen häsäämisen lisäksi kasautuu liikakuormitusta ulkoa päin - alkaa aivosumu, jossa ajatus ei kulje, muisti on olematon, työt takkuavat, tulee fyysisia oireita ja pelkotiloja, epäluuloisuutta, itkuisuutta, epätoivoa, raivoa ja pelkkää karjumista, kunnes olen aivan piipussa.
Yritän maadoittua, harjoittaa tietoisuustaitoja ja keskittyä hengittämiseen. Samalla koen pahenevaa epäonnistumista, kun en saa rauhoitettua itseäni, vaan aivot käyvät jatkuvasti kierroksilla ja ajatukset pyörivät päässä kuin pyykit pesukoneen linkouksessa.
Oman lapseni kolmannen luokan alussa eteeni tupsahti adhd-asia ja aloin lukea aiheesta lisää. Törmäsin Ylen artikkeliin jossa kerrottiin aikuisena diagnosoidusta adhd:sta.
"On kuin päässä olisi monta telkkaria auki, ja kaikista tulee eri ohjelma. Kaukosäätimet ovat hukassa ja meteli on päätähuumaava. Juuri kun on saamassa ohi liihottavasta ajatuksesta kiinni, se katoaa eikä koskaan palaa."
Artikkelin naisen kuvaamat tilanteet tuntuivat hyvin tutuilta, ja tajusin, että olen aina ollut tällainen; uuvutan paljolti itse itseni, enkä osaa olla muunlainen: "Viikkosiivouksessa ei tarvitse vaihtaa järjestystä ja maalata kaikkia seiniä. Voi tehdä vähän kerrallaan. Kuulostaa monelle varmaan aivan perusasialta, mutta ei se ole."
En ymmärrä miksei edes erikoissairaanhoidossa koskaan pohdittu neuroepätyypillisyyden mahdollisuutta. Kerran kysyttiin, mutta kerroin ettei se ole mahdollista. Olin itse vanhanaikaisen tiedon varassa ja luulin, että adhd tarkoittaa automaattisesti, että ihminen ei pysty koskaan keskittymään mihinkään, ei ikinä pääse peruskoulusta läpi ilman erityisluokkaa eikä varmastikaan kosksan saa töitä. Ylivilkkaiden poikien diagnoosi siis, kuten 90-luvulla annettiin ymmärtää.
Artikkelin mukaan "Lasten ja aikuisten oireet voivat näyttäytyä hyvin erilaisina. Aikuisilla motorinen levottomuus saattaa iän myötä muuttua sisäisen maailman kaaokseksi." No niin.
Tämän jälkeen liityin aikuisten adhd-tukiryhmään, koska kaikki tuntui tutulta. Sieltä opin, että melkein kaikilla aikuisena adhd-diagnosoiduilla on hyvin samalaisia vaikeuksia kuin itselläni: liika kuormittuminen - hidas palautuminen - nopea uupuminen.
Asiat, joista liika kuormittuminen johtuu, ovat paljolti samoja kuin itsellä: toiminnanohjauksen vaikeudet (aloitan usein täysin ylimitoitetut projektit, jotka uuvuttavat jo alkumetreillä), omien voimavarojen epärealistinen arviointi ja minimaalinen epämukavuuden sietokyky, jolloin triggeröityy mitättömistä asioista ja kaikki on kaaoksessa. Eikä pysty toiminaan muulla tavalla, vaikka yrittäisi.
Vertaistuesta ymmärsin myös, että tyypillistä adhd:ssä on lapsuudesta saakka jatkuneet tietynlaiset vaikeudet, jotka eivät kuitenkaan kuvautuneet pelkästään "ylivilkkaiden poikien toiminnaksi", vaan myös omiin maailmoihin uppoamiseksi, yksinolemisen kaipuuksi, erilaisuuden kokemukseksi, ylivilkkaaksi mielikuvitukseksi, ongelmiksi kaveruussuhteissa ja kiusatuksi tulemiseksi, vaikka samaan aikaan olikin impulsiivinen rämäpää; poikatyttö, joka ei pelännyt mitään.
Tunnistan lapsuudesta asti myös ajoittaisen kovan puhumisen tarpeen. Välillä niin paljon ja nopeasti, etteivät muut ymmärtäneet oikein mitään. Ja se päälle puhuminen :( Välillä taas halusin olla täysin yksin ja hiljaa pitkiä aikoja.
Muistan myös jatkuvan levottomuuden, pelkotiloja ja ulkopuolisuuden tunteet sekä ensimmäisen masennuksen noin 10-11 vuotiaana ja siitä alkanut syömishäiriö. Kaikki tuntui äärettömän pahalta ja oli eksynyt olo, jota on jatkunut tähän päivään asti. Halusin ahmimisella kuolettaa sisimpäni, syödä pahan olon pois. Painon nouseminen aiheutti kiusaamista, jonka salasin.
Koulussa sain hyviä arvosanoja aineista, joista tykkäsin ja huonoja niistä, joista en pitänyt. Vaihdoin myös kolmesti luokkaa kiusaamiskokemusten takia. Poissaoloja oli satoja tunteja. Koulusta ei kuitenkaan kukaan koskaan tarjonnut apua, koska osan aineista hoidin kympin arvosanoilla ja ehkä älykkyydellä... tai ainakin älykästä esittämällä.
Peruskoulunjälkeinen aika se vasta kaaosta olikin: aloitin lukion, jäin auton alle, jatkoin lukiota, lopetin lukion, aloitin opiston, lopetin opiston, menin au pairiksi, keskeytin sen, aloitin kampaamokoulun ja keskeytin sen, aloitin oppisopimuskoulutuksen, keskeytin sen, jne.
Tarina jatkuu tylsän samanlaisena. Valmistuin kyllä myöhemmin ammattiin, mutta sittemmin olen vaihtanut usein myös työtä tai jops ammattia, koska samassa työssä olen syystä tai toisesta ahdistunut.
Näin kauas olen omintakeisella hermorakenteellani kitkutellut, mutta viime ajat ovat taas olleet psyykelleni liikaa. Sain lähetteen add-selvittelyihin neuropsykologille ja toivon, että saisin vihdoin selvyyden.
