Omituisia mielialavaihteluja taas. Ei niin nopeita päivän mittaan kuin aiemmin, mutta eilinen aamu alkoi yllättäen todella hyvällä mielellä sitä edeltävän päivän itkuisuuden jälkeen. Mieli oli iloinen ja tarmokas. Päätin kiillottaa (kello seitsemän aamulla) keittiön ovien metalliosat sekä tiskialtaan, että saisin samalla ajatukset järjestykseen. Sen jälkeen vaihdoin makuuhuoneen järjestyksen, sillä hurja tarmo valtasi minut.
Yhtäkkiä iltapäivällä tarmo lopahti kuin seinään. Itkeskelin, sillä koin olevani maailman huonoin ihminen ja äiti, väsynyt kuin sata vuotias. Asioita tehdessäni hukkasin vähän väliä paikan- ja ajantajun. Ne ovat hassuja sekunteja, joita aiemmin luulin vakavaan sairauteen viittaaviksi, mutta kun tutustuin saamaani diagnoosiin, ne kuuluivatkin taudin kuvaan.
Tämä aamu alkoi aivan samalla tavalla, jollei vielä paremmin. Nyt kello on jo yli puolen päivän eikä masentunutta minää ole ilmaantunut. Jes! Pysykööt poissa, sillä minun pitäisi vielä tänään keksiä tekemistä neljälle vilkkaalle pojalle, kokata ruokia, tehdä opiskeluhommia ja viikata useamman päivän pyykit kaappeihin.
Tapasin myös alavireyttä aiheuttavan tuttavani...eikä tuntunut miltään. En ymmärrä itseäni. Nyt olin sanavalmis, rohkea, iloinen ja positiivinen. Olisinpa aina tällainen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti