torstai 30. marraskuuta 2017

Ihmisen kokoinen kuoppa

Vielä muutama vuosi sitten luulin, että ihminen, jolla on persoonanhäiriö on aina sellainen elokuvien hullu, joka  istuu lattialla patteriin kiinni kahlittuna, kuola leukapielestä valuen. Tai kylpytakissa kaupungilla vaeltava kylähullu, joka huutelee ohikulkijoille asiattomuuksia. Niin vähän tiesin.

Persoonanhäiriö ei näy ulospäin eikä sitä voi oikein muutamalla lauseella muille selittää ja siksi persoonaltaan häiriintynyt joutuu toistuvasti tilanteisiin, joissa oma pää ei osaa käsitellä sille asetettuja ulkopuolisia vaatimuksia. Ja koska asia toistuu aina uudelleen, se aiheuttaa vääjäämättä itsetunnon alentumista, häpeää, syyllisyyttä ja eriarvoistumisen tunnetta.

Persoonanhäiriö ei sinänsä ole sairaus, vaan oman persoonan "kieroon kasvamista" eikä sitä näin ollen paranna lääkkeet eikä välttämättä terapiakaan. Persoonanhäiriö yleensä aiheuttaa mielenterveysongelmia, koska oma pää ei toimi samalla tavalla kuin yhteiskunnan keskivertotallaajan. Näitä rinnakkaisogelmia, kuten masennus, ahdistus, paniikkihäiriö tai unettomuus, voidaan hoitaa lääkkeillä ja terapialla, mutta ongelmilla on taipumus uusia nopealla syklillä kuin jatkuvasti vellovat meren aallot.

Tällaisen aallon pohjalla olen tällä hetkellä. Luulin, että aloittaessani psykoterapian, alan vihdoin toipua ja saan sisäisen rauhan. Että jättäisin taakseni ahdistuksen ja masennuksen. Asiat ovat kuitenkin monimutkaisempia kuin luulin, ja tilanteeni altisti minut edellisten lisäksi paniikkihäiriölle ja unettomuudelle. En pystykään enää mielenterveyteni vuoksi työskentelemään alalla jonka aikoinaan valitsin, joten en saa enää rahaa. En saa työttömyyskorvausta, koska en pystynytkään työskentelemään aloittamassani työssä. En saa sairaslomaa, koska työttömänä ei voi sairaslomailla. En saa töitä, koska en pysty työskentelemään valitsemallani alalla. En voi opiskella uutta alaa, koska ei ole rahaa. Nämä kaikki lisäävät valtavasti pelkoa siitä, etten pystykään enää maksamaan lainoja, ruokia, laskuja enkä lasten harrastuksia. Miten ylipäätään jaksan kantaa syyllisyyteni?

Tekisi mieli kiljua yhteiskunnan päättäville tahoille, että luulevatko he minun oikeasti valinneen tällaisen elämäntavan? Että tasaisen elämän, vakituisen työn ja sopivaan tahtiin tilille kilahtavan palkan sijaan valitsin ihan huvikseni rahattomuuden, päämäärättömyyden ja yhteiskuntakelvottomuuden? Mutta koska persoonanhäiriö ei näy ulospäin, niin joudun tyytymään siihen samaan ihmisen kokoiseen kuoppaan, johon heitetään kaikki laiskat ja tuottamattomat yhteiskunnan pahimmat viholliset - työttömät, sairaat ja vanhukset.


tiistai 24. lokakuuta 2017

Persoonanhäiriö ja työkyky

Lukossa, ansassa ja selkä seinää vasten. Päässäni on vuori, jonka yli en pääse. Yritän kiertää, mutta kaikki tiet ovat tukossa. Syyllisyyttä ja pettymystä: miksi minulla on epävakaa mieli, joka ei pysy koossa? Miten sanoitan tämän kaiken muille? Kuinka kauan täytyy jaksaa mielen sairautta, jossa toinen puoli kylmäkiskoisesti moittii toista laiskaksi ja saamattomaksi, kun toinen puoli yrittää riivattuna suoriutua, vaikka mieli on enää seitinohut.

Käyn tauotonta keskustelua itseni kanssa, sillä löysin itseni työstä, joka ei sovellukaan ja johon en pystykään. Jonkun olisi pitänyt osata kertoa, että persoonanhäiriö muuttaa mieltä jatkuvasti. Että se mitä oli joskus ei enää päde. Oman elämäni toistuva tarina, josta en vain tunnu oppivan. Valun hiljaa masennuksen uumeniin, enkä voi mitään. Mielialat heittävät volttia ja uskon vuoroon olevani piiskattu pieni ihminen, joka ei vaan jaksa enempää ja vuoroon itsesäälissä rypevä laiskimus, joka on yhteiskunnan tuottamatonta pohjasakkaa. Olen avunhuutona soittamassa lääkärille, psykiatrille ja ties mihin, mutta käsi nousee näppäimiltä: ihan höpsöä - koska on olemassa ihmisiä, joilla on oikeita ongelmia, jotka näkyvät. Pitää vain pystyä parempaan.

Päätän monta kertaa päivässä kääntää uuden vaihteen. Että nyt pitää oikeasti ryhdistäytyä. Ja yhtä monta kertaa murrun, koska en onnistu. Yritän heittäytyä työhön ja nauttia sen flow'sta, jossa ollaan kaikkien huulilla koko ajan, saatavilla, esillä. Pitää muistaa kommentoida, jakaa, seurata, analysoida, testata ja kehittää. Muistaa tehdä vahvaa tunteisiin perustuvaa, kaupallista tarinaa, mutta samalla tiedottaa, kerätä tietoja, muistuttaa asianomaisia, varata tiloja, buukata ihmisiä, lähettää uutiskirjeitä, tehdä bannereita, tägätä, seurata, muokata, mitata ja auttaa johtoa sen ongelmissa. Ja ennen kaikkea pitää kaikki langat käsissä, olla tehopakkaus sekä operatiivisella että strategiatasolla.

Päätän olla järjestelmällisempi, oppia ja muistaa kaikki oleelliset asiat. Olenhan aiemminkin onnistunut siinä. Teen omalle työlle suunnitelman ja aikajanan, koska jokaisen työntekijän tärkein ominaisuus on oman työn suunnitelmallinen tekeminen. Juuri kun olen saanut hahmotelman tehtyä joku sanoo, että pitääkin järjestää tilaisuuksia, kerätä tiedotettavat asiat kasaan, kontaktoida ihmisiä, huomioida mikä nousee priorisointilistan ensimmäiseksi ja arvottaa muut työtehtävät kiireellisyyden mukaan. Olen kuin pieni lapsi, joka ei oikein ymmärrä mitä häneltä vaaditaan. Hämmennyn, kutistun, päätän niellä kaiken ja suoriutua päivän loppuun. Kotona jaksan vain pakolliset. Itken ja olen vihainen. Syyllisyys on massiivista, sillä perhe ansaitsee parempaa.

Mieli hälyyttää ahdistuksesta ja muisti tekee tepposia, heittää eteen mustia aukkoja, joiden taakse en näe. Nukuttaa ja aivot seisovat tahmaisessa usvassa. Nolottaa, koska pitäisi pystyä parempaan. Muutkin pystyvät, ihan tuosta noin vaan. Mutta päätä särkee ja näkö hämärtyy. Yritän ladata uutta vaihdetta silmään, mutta kroppa vastaa heittämällä paniikkihäiriön kehiin: hengitys lamaantuu ja tuntuu, että kuolen. Öisin uni jää yhä useammin saapumatta. Muisti on lakannut toimimasta.

Alan tuttuun tapaan eristäytyä ihmisistä. En pahuttani, mutta en tiedä mitä sanoisin. Nauraa en jaksa enkä myöskään valehdella. Ihmisillä on oikeitakin ongelmia enkä halua vaivata. En oikein osaa olla tällä hetkellä kenellekään mikään. Mitätöin itseni enkä ansaitse parempaa. Tämä on juuri sellaista, jonka ansaitsen tänään. Huomisesta ei kukaan tiedä.

maanantai 21. elokuuta 2017

Tavoitteet kognitiiviseen terapiaan

Yritän tehdä kovasti töitä, että pysyisin työ-, opiskelu- ja ylipäätään elämänkykyisenä. Kun sain epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin pari vuotta sitten erään toistuneen masennusjakson päätteeksi, en oikein uskonut sitä, sillä olenhan kuitenkin melko asiallinen ja tunnollinen järki-ihminen. 

Uskoin, että lääkäri halusi vain lokeroida jotenkin, että saisi minut pois omalta työpöydältään. Ja kuitenkin samalla mietin, että vihdoinkin joku selitys, sillä sitä ennen ehdin 15 ikävuodesta saakka piiskata itseni (noin niin kuin kuvainnollisesti) henkitoreisiin ja itsetunnon maanrakoon, koska luulin, että olen vain laiska, tyhmä ja muutenkin kieroon kasvanut (niin kuin kyllä olenkin). 

Pitkä tie on ollut tähän mennessä eikä vuoden psykodynaaminen terapia riittänyt vanhojen toimintatapojen hylkäämiseen tai uusien ajatusmallien juurruttamiseen. Edelleen menee paljon energiaa jokapäiväiseen suoriutumiseen, omien ajatusten epäilemiseen ja epävakauden peittämiseen, jotta pysyisi kiinni sosiaalisissa suhteissa ja voisi katsoa itseään peiliin. Kun ei mitenkään pysty avaamaan kenellekään sitä sisäistä maailmaa, jossa ajatukset tappelevat aiheuttaen jatkuvaa häiriötä ja epävakautta tunteiden hallinnassa.

Lääkkeet ovat olleet paussilla reilun vuoden enkä haluaisi niitä takaisin, koska ajan mittaan ne aiheuttavat enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta yritän myös olla tarkkaavainen sen suhteen, että jos alan taas vajota mustaan apatiaan, niin haen lääkkeet oitis. Masennuslääkkeet auttoivat myös epävakauteen tasaamalla sitä, mutta yritän silti ilman, koska pitkäaikaisratkaisuksi niistä ei ole.

Uuden kognitiivisen skeematerapian ja uuden terapeutin voimin yritän lieventää paniikkihäiriötä, tunnelukkoja, dissosiaatiota, pelkotiloja ja traumoja. Terapeutti kertoi tutustumiskäynnillä käyttävänsä kognitiivista skeematerapiaa integraatiossa mindfulnesin eli tietoisuustaidon kanssa. Minulle nämä termit ovat koko lailla termeinä yhdentekeviä, mutta pidin uuden terapeutin tavasta olla läsnä, joka viestitti hänen olevan kiinnostunut sillä hetkellä juuri minun hyvinvoinnistani.



tiistai 25. heinäkuuta 2017

Tällaista on impulsiivinen helvetti

...Haluan tehdä elämässäni jotain suurta. Luoda suuria linjoja, keskittyä strategioihin ja johtaa ihmisiä...Ei! Ei missään nimessä, koska minähän rakastan yksityiskohtia eikä yksityiskohtia voi ohittaa suurissakaan linjauksissa. It's all about details. Kaikki muu on turhaa...

Toisaalta ei sittenkään: miksi helvetissä kaikkien asioiden pitää olla niin pikkutarkasti? Mitä väliä jos on vähän sinnepäin, jos kokonaisuus on hyvä?

...Mutta. Olen jäätävän hyvä ihmistuntija, joten ehdottomasti keskitynkin jatkossa erilaisten ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseen, koska minua kiinnostaa kokemusasiantuntijuus tässä epävakauden maailmassa, jossa voisin auttaa myös muita...

Ai niin. Kun en voikaan, kun en pysty juuri nyt puhumaan kenellekään enkä ainakaan soittamaan puhelimella. Enkä juurikaan olemaan tekemisissä ihmisten kanssa...

Soitan ja perun kaikki työhaastattelut etukäteen. Eivät kuitenkaan minua ota. Miksi ottaisivat? En ottaisi itsekään. Saatana soitan ja perun kaikki juuri nyt, niin ei tarvitse vihaisena sinne lähteä!

...Makaronia, muussia vai riisiä? Pelkkää hiilaria kaikki, ei käy. Lihaa vai kalaa? Liha on väärin, tulee syöpää ja laiduntava karja tuhoaa luontoa. Kalassa on myrkkyjä, onkohan sitä syöty jo liikaa tällä viikolla? Kanaa? Epäeettistä tehotuotantoa, ei voi ostaa. (Hermostunutta kävelyä kaupan hyllyjen välissä). En osaa päättää enkä valita järkevintä. Jätetään perkele sitten kaikki ostamatta!

Dialogeja pään sisältä hyvin pienellä aikajanalla. Vaikeutta, hermostumista ja ahdistusta tuntuu aiheuttavan kaikki valinnat ja varsinkin valitussa pysyminen. Pyristele tässä sitten eteenpäin.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Kun oikea tuntuu vasemmalta

Tänään on selvästi omituinen päivä. Keho tuntuu peilikuvalta. Oikea tuntuu vasemmalta.

Oli vaikeaa ajaa autoa, kun tuntui, että ajoin väärällä puolella tietä ja käytin vaihteita väärällä kädellä. Tietokoneen käyttäminen tuntui niin ikään hyvin kummalliselta. Hiiri tuntui olevan väärässä kädessä, vaikka olikin ihan oikeassa, koska vasemmalla kädellä en oikeasti osaa tehdä mitään. 

Rupesin tonkimaan mistä tämä voi tällä kertaa johtua. Voiko syynä olla hiusten jakaus, jonka laitoin aamulla toiselle puolelle. Pistikö se peilikuvan toisinpäin? No ei kai sentään...

Kun kaivan syvemmälle, pääsen eiliseen. Pääsen samaan tunteeseen kuin niin monta kertaa aikaisemmin: pettymykseen, huonommuuteen ja ajatukseen, etten edelleenkään riitä. Koin samoja tunteita, joita olen kokenut ihmissuhteissa aiemminkin. Luulin ymmärtäneeni ja käsittäneeni, mutta aivan kuin märkä rätti läsäyttäisi kasvoilleni viestin: olet kaiken keskellä yksin. Koen tietyt tunteet ilmeisen väkevästi, että henkisen lamaantumisen lisäksi ne tuntuvat myös fysiikassa.

Mielessäni pyörii pätkä nuoruusvuosieni suosikkirunosta:

"...Minun tarinassani henkilöt eivät opi mitään,
heidän elämänsä on sarja kuvitelmia ja tappioita.
Mutta illuusiot työntävät maailmaa
kuin tuuli pientä, epätoivoista laivaa,
jonka jokainen satama on pettymys."

Eeva-Liisa Manner v. 1959

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Häiriintynyt minä

Persoonanhäiriötä ei juuri mielletä sairaudeksi. Häiriöstä kärsivää pidetään ehkä hankalana tai omituisena henkilönä, jonka toiminta saattaa kummastuttaa tai jopa loukata ympärillä olevia ihmisiä. Persoonallisuushäiriö aiheuttaa kuitenkin näin vanhemmiten vakavaa kärsimystä etupäässä minulle itselleni, sillä minulla on merkittävästi epävakaa kokemus itsestäni, ja se todella tuntuu repivän mielen hajalle.

Alan vähitellen hahmottaa omaa käytöstäni ja pyrin irti siitä syyllisyydestä, jota olen kantanut kymmenestä ikävuodesta lähtien. Lähetän mielessäni anteeksipyytäviä viestejä lähipiirille, koska olen selvästi eristäytynyt ajan myötä ja asennoitumiseni muihin ihmisiin on hieman vinksahtanut ja kompleksinen. Enkä saa itseäni kuntoon. Enkä pääse ajatuksesta, että minulla ei ole oikeutta voida pahoin, koska kaikki elämäni osaset ovat kunnossa. Masennus kun ei näy päälle eikä muutkaan päässä olevat häiriöt.

Omat kompleksit liittyvät hyvin paljon vastavuoroisiin ja terveeseen riippuvuuteen perustuviin ihmissuhteisiin. Kommunikoinnin vaikeuteen ja negatiivisiin ajatuksiin itsestä suhteessa muihin. Kun ei aina pysty olemaan, missään. Eikä kenenkään kanssa. Yritän miettiä syitä, mutta ne ovat liian hähmäisiä. Elän jalka kytkimellä – haluaisin koko ajan lähteä, mutta en tiedä mihin. Ahdistus on sana, joka parhaiten kuvaa olemista. Ja syyllisyys siitä, etten saa pääkoppaa kuntoon, vaikka yritän niin sanotusti apinan raivolla.


Persoonallisuushäiriö aiheuttaa tällä hetkellä vakavaa kärsimystä etupäässä minulle itselleni.


Tämä hiton häiriö näkyy myös arjessa ja mutkistaa monia asioita. Pelkään yhtäkkiä lähteä ajamaan autoa tai jos ajan, voin ajaa vain tiettyä reittiä, joka pitää etukäteen suunnitella. Pelkään, että ajan jonkun yli tai että joku ajaa läheisteni päälle. En voi mennä autopesuun ja enkä auton takapenkille. En pysty puhumaan töissä palavereissa tai pelkästään sen ajatteleminen saa hapen loppumaan… 

On niin monia asioita, jotka vaikeuttavat arkea. Näiden asioiden peittely se vasta onkin vaatinut paljon vuosien varrella. Ja se syyllisyys kaikesta tehdystä ja tekemättä jättämisestä. Melkoinen oravanpyörä, jossa jahtaan syytä, mistä kaikki on lähtenyt. Koitan muuttaa ajatuksia ja tunnistaa tunteita, jotka ohjaavat omaa käytöstä.

Oikeanlaisen avun saaminen on edelleen murusina maailmalla, niin sanotusti. Levällään kuin eväät. Ei ole hoitoputkea eikä hoitotakuuta. Ei lääkäriä, johon voi ottaa yhteyttä kun maailma jälleen kerran heittää kylmät vedet kasvoille.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Arki-reippaan ympärillä on suojamuurit

Olen sairastunut reippauteen jo nuorena. Suoritan vahvasti kaiken ja olen niin sanottu arki-reipas. Iltaisin saatan laahustaa kotona, olla vihainen tai itkeä. Minun on hirveän vaikea laskea suoja-aitoja ympäriltäni. Joudun tekemään paljon töitä energiaa heikon itsetunnon ja itseni suojaamiseksi niin, että mietin omien asioiden, sanojen, ilmeiden ja tunteiden ennakointia. Siinä on varmasti yksi syy pääni sisäiseen ylikuormittumiseen. Sisältä olen kyyninen enkä pysty luottamaan muihin, ja päivän jännite purkautuu usein vihaisuutena tai itkuna.

En pysty pyytämään apua mihinkään. Pelkään, että apua pyytämällä tunnustan, etten osaa mitään. Enkä uskalla ikinä antaa negatiivista palautetta. En pysty kerta kaikkiaan sanomaan, vaikka pitäisi. Teen mitä tahansa, että vältän konfliktitilanteet. Edes ystäville en pysty sanomaan kielteisesti ettei syntyisi riitaa. Tai että he lakkaisivat pitämästä minusta. Teen mieluummin tuhatkertaisesti enemmän töitä, jos sillä vältän ikävien asioiden esiin nostamisen tai muilta ihmisiltä avun pyytämisen.

Luulen ottaneeni aina paljon vastuuta muiden ihmisten hyvinvoinnista, mutta teenkin sen itsekkäistä syistä: pyrin pitämään kaikki onnellisina ja hyvällä tuulella siksi, että kaikki pitäisivät minusta. Pidän suojamuurit paikallaan, tutkin ihmisiä ja pakenen mieluummin henkisesti paikalta ennen kuin muut ehtivät jättää minut.

Päätän, että juuri nämä asiat otan taas tänään esille terapiassa.


 

Mistä tunnistaa oikeanlaisen psykoterapeutin?

Huomaan, että en saa terapiasta sitä mitä tarvitsen ja aika tuntuu valuvan hukkaan. En tunnu etenevän yhtään ja terapeutin kanssa vaihdetaan enimmäkseen vain kuulumisia tai puhutaan siitä, miten minun tilanteeni "luultavasti johtuu osin lapsuuden traumoista, sillä niillä on suuri vaikutus aikuisiän ahdistuksiin". Ihan totta? Olen ravannut vuodesta 2015 psykiatrisen poliklinikan lääkäreillä ja psykologeilla, josta minut ohjattiin terapiaan juuri näistä edellä mainituista mm. lapsuudessa ja nuoruudessa syntyneistä syistä. Nyt tarvittaisiin vähän syvempää osaamista. Olen itse liian kohtelias enkä haluaisi loukata terapeuttia vaihtamalla hänet toiseen. Samalla olen taitava puhumaan niitä näitä ja väistelemään syvempiä asioita, varsinkaan jos ei niistä kysytä tai jos uskaltaa kertoa, niihin ei tartuta. Tarvitsisin henkilön, joka sanoisi, että "cut the crap!" ja kysyisi, että miten oikeasti menee ja antaisi vastakaikua.

Uskalsin vihdoin sanoa muutamia viikkoja sitten, että en pääse eteenpäin tällä tapaa. Aloin itse kirjoittamaan viikolla niistä asioista, jotka kirvelevät mieltä. Terapeuttikin huomasi, että kirjoittamalla pääsen syvemmälle tasolle kuin suoraan töistä penkille istahtaneena. Sovimme, että käymme kirjoituksia läpi istunnoilla. Kerran pääsimme vaiheeseen, jossa jo luulin suoja-aitojen alkavan murtua. Mutta sen jälkeiset kerrat ovat valuneet päivän tapahtumien kertaamiseen ja elämästä yleisesti puhumiseen. Itse huomaan tapani mukaan tarttuneeni eräisiin pieniin asioihin, joita terapeutti on suustaan päästänyt, ja jotka aiheuttavat minussa epämiellyttäviä tunteita terapeuttia ja koko terapiaa kohtaan.

En tarvitsisi minkäänlaista väheksyntää elämänhallintaani kohtaan, varsinkaan terapeutilta, vaan menen heti lukkoon ja alan suorittaa "oikeanlaista terapiaa" vastailemalla asioihin niin, miten uskon vastaanottajan haluavan ne kuulla. Kerran terapeitti möläytti puhuttaessa syömishäiriöstä, että "kyllä hänkin pystyy helposti välttämään ylimääräiset leivät ja herkut kaapista, kun vaan päättää niin". Ihmettelin terapeuttia, joka sanoo näin ihmiselle, joka nuorempana veti jauhotkin kaapista oksentamisen uhalla, kun ei muuta osannut ahdistukselleen tehdä. Sama kuin sanoisi jalattomalle, että lähde juoksemaan vaan - se on tahdosta kiinni.

Toissa viikolla puhuimme epävakaasta persoonasta eli diagnoosista, johon lääkärit kohdallani päätyivät kaksisuuntaisen mielialahäiriön sijaan, koska sen oireet osuivat paremmin yksiin persoonani kanssa. Terapeutti tokaisi omaan tyyliinsä, että "sinullahan ei kovin vaikeita oireita ole, koska olet pärjännyt hyvin ja osaat puhua asioista hienosti". Aloin samantien taas suorittaa istuntoa: nauroin oikeissa kohdissa ja nyökyttelin, että totta tosiaan - monellahan menee huomattavasti huonommin. Istunnon jälkeen oli ikävä mieli ja ihmettelin mitä juuri oli tapahtunut. Olen hakeutunut hoitoon ahdistuksen, epätyydyttävien käyttäymismallien ja ajatuksien vuoksi, jotka ajavat minut masennukseen kerta toisensa jälkeen. Olen saanut lääkäriltä B-lausunnon yli vuoden tutkimusjakson päätteeksi, jonka mukaan tarvisen psykoterapiaa lääkityksen lisäksi, jotta pysyisin työ- ja ylipäätään elämiskykyisenä, koska itsekseen tämä elämänmittainen ahdistus ei tunnu katoavan. Mutta oman terapeuttini mukaan kaikki on osapuilleen hanskassa, koska osaan puhua niin hyvin.

Huomaan, että terapeuttini hieman kauhistelee menneisyyttäni. Hän on huono peittelemään ilmeitään tai asettelemaan sanojaan, joita minä taas olen hyvä tulkitsemaan. Olen tehnyt ja kokenut kaikenlaisia asioita enkä ole niistä kaikista ylpeä. Mutta mielestäni ammattilaisen pitäisi osata ymmärtää, että kaikkien tekemisten tai olemisten vuoksi siellä terapiassa nimenomaan ollaan. Että ne ovat juuri niitä asioita, joita olen siellä selvittelemässä. Olen kokonaisuus, halusin tai en.

Näiden kaikkien asioiden johdosta pohdin sitä, että ehkä en vain osaa olla oikeanlainen potilas. En ole ehkä kunnolla sisäistänyt miten terapia toimii: terapiassa asiat tapahtuvat ainoastaan itse käsiteltyinä ja terapeutin tarkoitus on tukea sitä matkaa. Yritän koko ajan hampaat irvessä saada sitä tukea ja edistää omaa matkaani kirjoittamalla asioista rehellisesti ja kaunistelematta, jotta voisimme käydä niitä terapeutin kanssa yhdessä läpi. Viimeisimmät kirjoittamani asiat hän kuitenkin sivuutti kokonaan, vaikka sanoi edellisellä istunnolla, että ne käytäisiin seuraavalla kerralla läpi.

Olen venyttänyt jaksamistani koko ajan pidemmälle ja päättänyt, että haen ratkaisua ongelmilleni. Nyt tuntuu, että toivo hiipuu ja käperryn takaisin suojamuurin sisälle. En oikein enää jaksa ottaa asioita esille, vaan tyydyn rupattelutasolle, joka tuntuu sopivan terapeutille paremmin kuin hyvin. Pitäisi etsiä uusi terapeutti, käydä tutustumishaastatteluissa ja osata heti aistia, että olisko siinä se, jolle osaisi puhua ja varsinkin, joka osaisi kuunnella, lukea rivien välistä ja tarttua sanomatta jätettyihin asioihin. Sillä minä haluaisin ne sanoa, jos vain osaisin.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Keväistä apatiaa

Masentaa, ja vaikka karsastankin tämän sanan käyttöä, en nyt keksi parempaakaan termiä. Olen väsynyt koko maailmaan: työelämään, työnhakuun ja perhe-elämään. Olen ennen kaikkea itseeni tuskastuneen kyllästynyt ja inhottaa tämä flegmaattinen, suorituskeskeinen olotila. Kadehdin ihmisiä, joilla on energiaa harrastaa eri lajeja, osallistua kulttuuritapahtumiin ja innostua asioista. Toivottavasti tämä on vain minulle tyypillistä, perinteistä kevääseen ajottuvaa apatiaa.

Potkin päivittäin itseäni eteenpäin ja näyttelen kiinnostunutta. Kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen näyttelyt on näytelty ja tekee mieli kadota johonkin. Kotona odottaa kuitenkin pyykkivuori, kokkaaminen, ruokakaapin täydennys ja siivoaminen. Jossain kohdassa pitäisi jaksaa innostua lapsista ja tehdä niiden kanssa asioita. Ja sietää sitä, ettei jaksa eikä ehdi tehdä yhtään mitään muuta kuin raivota levällään olevista tavaroista ja vaatteista, lykkiä pyykkiä koneeseen ja valmistautua nukkumaan, jotta jaksaa suorittaa seuraavan päivän.

Olen selvästi loman tarpeessa. Mutta kun mietin lomaa, näen liudan stressaavia tapahtumia, joista pitäisi selviytyä. Pitäisi keksiä virikkeitä ja tekemistä perheelle. Tekemistä, joka miellyttäisi kaikkia. Pitäisi päästä pois kotiympyröistä. Mutta se vaatisi rahaa. Ja vaikka olisi rahaa, loman järjestäminen vaatisi silti sitoutumista, varaamista, pakkaamista, ennakointia ja jatkuvaa suunnittelua. Ja kun sinne lomalle vihdoin lähtisi, se vaatisi pitkää pinnaa sietää lasten jännityksestä ja huonosti nukutuista öistä johtuvaa kiukkua sekä erotuomarina olemista. Ja tämä kaikki pinnanvenyttäminen näyttäytyisi perheen aikuisten keskinäisenä kireytenä.

Oi, jos voisi saada lomaa omasta elämästään. Ilman, että siitä tuntisi syyllisyyttä. Voisipa olla edes hetken mieleltään höyhenen kevyt. Voisipa ravistaa mielestään turhat itsesyytökset ja velvollisuudentunteet, edes ihan pieneksi hetkeksi ja vain nauttia.