Hyviä huomioita itsestä

Uutta työuraa on takana reilut seitsemän kuukautta. Tahti on ollut kova ja tuntuu, että se yhä kiihtyy. Olen ollut vuoroon voipunut, äärirajoilla ja puhkiväsynyt. Olen antanut itselleni takarajoja ja ties mitä takaporttisuunnitelmia, että jaksaisin. Olen uudestaan ja uudestaan päättänyt siirtää tunteeni sivuun ja jaksaa ensin tunnin kerrallaan, sitten päivän ja lopulta koko viikon.

Raskaimpina uuden oppimisen hetkinä olen palannut terapiasta tuttuihin ajatusmalleihin tunteista, jotka saavat tulla ja mennä sekä hetkistä, jolloin yritän keskittyä vain olemaan, tuntemaan ja havainnoimaan kehoa ja ympäristöä. Olen useimmiten osannut siirtää työasiat pois mielestä öisin ja nukkua kohtuullisen hyvin paineenkin keskellä. Tai ainakin yrittänyt suhtautua valvottujen öiden jälkeisiin päiviin lempeän hyväksyvästi.

Siltikään en ole ollut kertaakaan jaksamisen kanssa täysin selkä seinää vasten, vaikka sitä edellisen uupumuksen jälkeen pelkäsin. Aiemmin ajattelin, etten enää koskaan olisi työkykyinen. Pelkäsin, että paniikkihäiriö alkaisi jälleen nostaa päätään ja ahdistus nostaisi oksennuksen kurkkuun.  Että jotain korvaamatonta olisi mennyt rikki vuosien paineessa, vääränlaisessa työssä.

Olen tässä matkan varrella pohtinut paljon tapaani olla, elää ja ajatella. Olen onnistunut oivaltamaan pieniä asioita, joiden vuoksi koen, että kovasta työtahdista huolimatta olen enemmän oikeassa paikassa kuin aikoihin. Jaksamisen näkökulmasta oleellista ei välttämättä olekaan se ala, jolla työskentelee, vaan tapa, jolla alalla työskennellään.

Olen aina tiennyt olevani hyvin aikaansaava ja tehokas, kun saan käyttää omaa tapaani työskennellä ja saan suunnitella ajankäytön työtehtävien suorittamiseksi parhaalla mahdollisella tavalla. Silloin viihdyn työssäni ja olen tehokkaimmillani. Jos joku hengittää jatkuvasti niskaan, en viihdy eikä silloin mistään tule mitään. Olen aina ollut kova tekemään töitä enkä useinkaan ole osannut tai uskaltanut vetää rajaa työmäärille tai vastuulle. Saa olla todella katastrofaalinen tilanne, että saan sanottua, etten jaksa tai pysty. Jos työn organisointi ja vastuut ovat kovin epäselviä eikä äärimmäistä hätähuutoani tajuta tai se jätetään kokonaan huomiotta, valun johonkin mistä ei enää ole paluuta.

Uudessa työssäni työn suorittaminen on hyvin systemaattista. Työ vaatii tarkkuutta ja samanaikaisesti hyvin laaja-alaista ajattelua asiakkuuden ympärillä, mutta tiedän koko ajan mitä minulta odotetaan ja mitä vastuulleni kuuluu. Kukaan toimenkuvan mukaisia töitä osaamaton ei kuvittele tietävänsä miten työt voi tehdä, koska ketään toimenkuvaa osaamatonta ei työssä ole. Työ on hyvin organisoitua, ihmisiä ainakin yritetään kuunnella ja vapauksia annetaan yhtä aikaa vastuun kanssa. Töitä on paljon, mutta työt saa tehdä omalla tempolla ja systeemillä, sillä lopputulos on se, joka ratkaisee.

Vaikka työstä uupuukin aiempi visuaalinen luovuus ja luovien alojen nauttima status, niin vajetta paikkaa moni muu erityistaitoa vaativa osa-alue: valtava määrä kirjallisia ja kielenhuollollisia tehtäviä, laajojen järjestelmien hallintaa ja ennen kaikkea ajattelua, jossa keskeisessä roolissa ovat erilaiset ratkaisut ja ihmisen tilanteen kokonaisvaltainen ymmärtäminen. 

On hienoa saada tämänkaltaisia onnistumisen kokemuksia työelämässä, koska ne auttavat pysymään työkykyisenä ja vahvistavat kokemusta tasavertaisuudesta. Hetkittäin koen epätodellisuuden tunteita: voisiko tämä nyt olla se - pieni aavistus maailmasta, joka on usealle täysin normaalia - työ, jota voi tehdä ilman että käy vessassa tunnin välein itkemässä tai oksentamassa?

Voimavarat

Miten selvitä, kun rajalliset voimavarat hupenevat kokopäivätyössä jo iltapäivään mennessä? Jaksamistason kääntyessä alamäkiliukuun alan synkistyä ja itkeskellä, olen joustamaton ja monotoninen. Käperryn oman minuuteni suojaksi  ja huomaan, etten enää ole paras versio itsestäni.

Olen jo ymmärtänyt, että omia voimavarojani lisää (ammattilaiselle) puhuminen, yksinolo, erilainen luova tekeminen, asioiden suunnittelu ja taiteet kaikessa muodossaan - itse tehtynä tai muiden teoksista nautittuna. Mutta miten tässä voi onnistua; kokopäiväisen ja kuormittavan työn myötä päivän energia on lopussa jo iltapäivän koittaessa? Iltapäivän tunnit raahustavat kohti iltaa itkun takertuessa kurkkuun ja mieli tuntuu takertuneen tervaan. Illalla koen syvää ahdistusta siitä etten jaksa, siitä että pitäisi jaksaa, siitä että olen poissaoleva ja siitä että vaikka miten yritän, en jaksa.

Luovun aina juuri siitä, mikä eniten lisäisi omia voimavarojani. Olisi ehdottoman tärkeää ottaa omaa aikaa, hoitaa ja huomioida itseä ja pitää huolta itsestään - pitäisi ja pitäisi. Mutta kun voimavarat katoavat, on mahdotonta olla reipas ja ajatella järkevästi. Miten ihmeessä jaksaa varata aikaa itselleen, kun sitä löytyisi vain tehoastamalla päivän muiden asioiden hoitamista? Ja tehostamalla enää lisää päivittäisten tehtävien tekemistä poltan kynttilääni taatusti molemmista päistä.

Huomaan, että nyt tarvittaisiin taas keskuteluapua. Tajuan puhuneeni tärkeimmistä ajatuksistani jollekin edellisen kerran kuukausia sitten, viimeisessä terapiassa. Tiedostan, että olen hyvin yksin ajatusteni kanssa - ei ole ketään, jota mielenmaailmani kiinnostaisi. Yhtenä väläyksenä tajuan myös syyn siihen, miksi kävin terapiassa (psykologin ja lääkärin kehotuksen lisäksi) tai että miksi jotkut ylipäätään käyvät terapiassa ja hyötyvät siitä: Monikaan yliherkkä ei pysty puhumaan kenellekään mielensa ylikuormasta, ei peilaamaan ajatuksiaan eikä saamaan hyväksyvää palautetta omasta persoonastaan. Kukaan läheinen ei voi olla se, jolle jatkuvat, voimavaraan liittyvät asiat voi valuttaa.

Auttoiko terapia?

Onko terapia auttanut häivyttämään diagnoosieni mukaisia oireita? Kysymys on laaja ja hankala todentaa. Onnekseni olen kirjoittanut blogia tuntemuksistani pian viisi vuotta - vuodesta 2015. Kirjoitusia lukemalla näen muutoksen, joka minussa on tapahtunut viiden vuoden aikana.

Tampereen yliopistollisen sairaalan etiologia ja epidemiologia kuvaa näin: "Persoonallisuushäiriö on pitkäaikainen ja joustamaton ajattelu-/käyttäytymismalli, joka ilmenee laajasti elämän eri osa-alueilla. Häiriö aiheuttaa henkilölle itselleen tai hänen läheisilleen kärsimystä. Persoonallisuuden häiriöille altistavat neurobiologiset poikkeavuudet ja traumaattiset tapahtumat sekä puutteelliset psykologiset sopeutumiskeinot ja ihmissuhdevaikeudet. Ne altistavat myös muille mielenterveyden häiriöille (mm. mieliala-, ahdistuneisuus-, syömis- ja päihdehäiriöille)."

Terveyskirjasto täsmentää, että: "Epävakaata persoonallisuutta luonnehtii pitkäkestoinen tunteiden, ihmissuhteiden ja minäkuvan epävakaus. Yksilö kokee voimakasta sisäistä tuskaa, jota hänen on vaikea kestää ja jonka kanssa hän siksi yrittää tulla toimeen usein epätoivoisin ja itsetuhoisin tavoin.

Häiriöstä kärsivän tunneherkkyyttä voi verrata palovammapotilaan vereslihavaiheeseen: on kuin suojaava tunneiho puuttuisi, ja kaikki tuntuu sietämättömän voimakkaasti. Tunnetilan muutoksia laukaisevat usein ihmissuhteissa tapahtuvat asiat, jotka yksilö mieltää esimerkiksi torjunnaksi, välittämisen puutteeksi ja hylkäämiseksi. 

Epävakaasta häiriöstä kärsivät ovat hyvin sensitiivisiä ja herkkiä ympäröiville olosuhteille. Muutokset ulkoisissa turvaa tuottavissa puitteissa voivat merkittävästi vaikuttaa vointiin. Voimakkaat tunnetilat tiivistyvät äärimmäisen psyykkisen tuskan ja toivottomuuden tunteiden sävyttämiksi kriiseiksi. Häiriön akuuttivaiheessa tuntuu siltä, että uusi kriisi ilmenee pian yksilön toivottua edellisestä."

Tunnistan pitkäaikaiset, toistuvat sekä joustamattomat päänsisäiset käskyt ja äänet, mutta en enää niin voimakkaina, kuin muutamia vuosia sitten. Tunnistan myös tuskastumisen omaan kyvyttömyyteeni tulla toimeen käytösmallieni kanssa. Nykyään enemmän niin, että tiedostan terveemmän mallin käyttäytyä, mutta en aina pysty siihen. Edelleen koen sensitiivisesti ja hyvin voimakkaasti ulkoiset asiat, ja ne suistavat minut helposti epätoivotulle polulle, joka johtaa itsesyytöksiin, ahdistukseen ja lopulta masennukseen. Mutta tällä hetkellä en koe, että eläisin elämääni kriisistä kriisiin. Kriisien väleissä on hyviäkin aikoja, enkä uhriudu kaikesta.

Ymmärrän tekijät diagnosointini takana: neurobiologiset ja traumaattiset syyt sekä psykologiset tekijät, ja ymmärrän miksi ne ovat johtaneet vuoroin mieliala-, ahdistuneisuus-, syömis- sekä päihdehäiriöihin. En kuitenkaan koe mieleni olevan enää täysin tuuliajolla ja pelkästään impulssien vietävissä, vaan osaan välillä maadoittaa itseni, kun pää alkaa ottaa kierroksia. Olen kuitenkin koko ajan tietoinen rajoitteistani, kuten toukokuussa 2018 olen kirjoittanut.

Osaan nykyään naurahtaa itselleni, vaikka olenkin usein uuvuksissa elämisestä itseni kanssa. Tunnen jopa nopeita välähdyksiä myötätuntoa pientä minua kohtaan, joka on jaksanut niin hienosti, vaikka on tahtomattaan joutunut liian kipeisiin paikkoihin, joista johtuen minuus vahvistumatta. Enää en kuitenkaan jaksa ihan koko aikaa syyttää itseäni kaikesta, koska tiedän, että itsesyytökset johtavat poikkeuksetta vielä huonompaan oloon. Osaan tunnistaa milloin puhuu häiriö ja milloin terve aikuinen, mutta stressitilanteessa en pysty toimiaan terveen aikuisen tapaan.

Vastaus otsikon kysymykseen on kuitenkin kyllä: koen, että kuntoutusterapia, oma henkinen työ sekä ammatin vaihto ja siihen liittyvä itsereflektio ovat auttaneet pärjäämään rajoitteideni kanssa paljon paremmin. Yksi käännekohdista oli oivallus siitä, ettei kenenkään ihmisen hyvinvointi ole sataprosenttista. Kukaan ei ole kokonainen. Muistan tämän oivaltamisen hetken erityisen lämpimästi: täydellisyyttä ei tarvitsekaan tavoitella. Riittää, että pärjäilee ja saa piirakan palaset edes samalle lautaselle.

Hyvinvointipiirakan palaset samalla lautasella