ADHD minussa, ne hyödyllisimmät piirteet

Kuten aiemmin kirjoitin, sitä on puutteellisella hermorakenteella kovin eri viivalla neurotyypillisten kanssa. Vertaistuen avulla voi onneksi peilata itseä kaltaisiinsa, joilla aivotoiminta on myös neuropsykiatrisesti erityistä ja löytää ehkä ikävien piirteiden lisäksi myös hyödyllisiä piirteitä. 

Kohtuutonta haittaa aiheuttavat puolet olen tunnistanut aina. Olenkin kiivasti pohtinut ADHD:n hyviä puolia ja monelta eri näkökulmalta. Se vaan on vaikeaa ellei mahdotonta, mutta olisi tosi hyödyllistä oman narratiivin kirjoittamiseksi uudelleen. Miten erottaa onko joku piirre luonteelle ominaista vai ADHD:n aikaansaamaa? En tiedä.

Hain tukea eri näkökulmiin Puustjärven (2021) Lääkärilehden artikkelista, jonka mukaan ADHD-ihmisen hyviä puolia voi olla esimerkiksi kognitiivinen joustavuus. Piti vähän tutkia tätä termiä, jonka ThinkMath-sivusto määrittelee siksi osa-alueeksi toiminnanohjauksessa, jonka tarkoituksena on vaihtaa tarkkaavaisuuden kohdetta nopeasti, mutta tarkasti. Kognitiivisesta joustavuudesta voidaan puhua myös joustavan tarkkaavaisuuden ohjaamisen määritteellä. Ei huono. Voisin allekirjoittaa tuon omana supervoimana, koska voin hyppiä helposti tarkkaavuuden kohteesta toiseen ja keskittää heti kaiken tarmoni toiseen aiheeseen, MUTTA vain jos tarkkaavuuden kohteet ovat vahvasti itseä kiinnostavia. Muuten kiinnostuksen lanka katkeaa ensimmäisessa mutkassa.

Puustjärvi (2021) mainitsee hyvinä puolina vielä uteliaisuuden, resilienssin ja kyvyn kyseenalaistaa asioita. Meitä ADHD-oireisia pidetään usein myös luovina ja kekseliäinä, ja meillä näyttää olevan luovia harrastuksia. Lisäksi meidän on kuulemma myös helppoa tutkailla asioita uudesta näkökulmasta ja keksiä omaperäisiä ideoita, joka johtuisi siitä, että olemme seikkailunhaluisia ja yritämme välttää pitkästymisen kehittämällä uusia toimintatapoja. Kyllä, voin yhtyä uteliaisuuteen ja kykyyn kyseenalaistaa, mutta samalla omat liittännäisoireet vaativat vahvoja toimintarakenteita ja ohjeita, jotta pysyisin tiellä enkä rönsyilisi. Harrastukset ovat aina liittyyneet luovuuteen: musiikki, teatteri, kirjoittaminen ja tanssi.

Resilienssi sen sijaan on vähän hankalampi pala. Se on Mieli ry:n (2022) mukaan osa mielenterveyttä ja kuvataan mielen joustavuutena ja ihmisen selviämisenä eri tilanteissa. Arjessa se näkyy kohtuullisena suoriutumisena huolimatta haasteista tai muutoksista. Myös avun pyytäminen ja muiden tukeminen haastavissa elämäntilanteissa on olennainen osa resilienssiä. Resilienssiä omaavaa asiat edelleen satuttavat ja voivat lamauttaa, mutta voimavarat on silti mahdollista löytää uudelleen. Ja kyllä vaan. Bingo. Voin katsoa olevani kuin kissa, joka nousee aina jaloilleen, vaikka miten tallottaisiin. Mutta kyllä se joka kerta jättää jäljelle riekaleet, joita joutuu keräillä pitkin pitäjää. Ja jälleen omista kokemuksista johtuen en juurikaan pysty pyytämään itselleni apua, vaikkakin koen suurta halua tukea muita.

Luovuus ja kekseliäisyys ovat itselle täysin ominaisia piirteitä ja koen ne hyvin hyödyllisiksi monella elämän eri osa-alueilla. En siis pelkästään minään musikaalisuutena tai kirjallisena lahjakkuutena, vaan luovuutena erilaisten elämäntilanteiden ratkaisutilanteissa ja kykynä eräänlaiseen abstraktiin ajatteluun. Keksin myös aina ja jatkuvasti kaikenlaisia uusia toimintatapoja välttääkseni pitkästymisen. Tämä on täysin itsekäs tapa toimia ja yritän sillä välttää impulsseja, etten tylsyydessäni irtisanoutuisi, ottaisi arvioeroa tai muuttaisi yksin Tongalle.

Näillä näkökulmilla sain listattua positiivisiksi kokemiani ominaisuuksia, joskaan en voi allekirjoittaa niiden pohjautuvan juuri ADHD-oireistoon:

• toiminnanohjauksen joustavuus (halutessani)
  
• uteliaisuus
• kyseenalaistamisen kyky
• luovuus sekä taiteellisena kyvykkyytenä että ratkaisujen pohtimisessa
• kekseliäisyys
• seikkailunhalu (halutessani)
  
• resilienssi (vahvasti suluissa)

Lista on jotenkin vähän steriili, mutta menkööt. Päivitän sitä, kunhan keksin yhdistää ominaisuudet jotenkin arkeen.

ADHD ja maskaaminen

Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön ihmisenä on vaikeaa pukea sanoiksi tämän niin kutsutun muotidiagnoosin halvaannuttavia seurauksia, jotka antaisin enemmän kuin mieluusti jollekin minua muotitietoisemmalle, joka ADHD-diagnoosin haluaisi. 

Lapsuudesta jatkuneet syvälle juurtuneet ajatusvääristymät ovat muokanneet persoonaani, joka on kehittynyt epävakaaksi, estyneeksi ja kovin vaativaksi. Tästä seuraa jatkuvia monentasoisia ongelmia vapaa-ajalla sekä työelämässä. Olen jo jollain tasolla sisäistänyt, etten saa historiaa muuttumaan enkä itseäni korjattua vuosien terapiallakaan. Opettelen ajatukseen, etten enää hakkaisi päätäni seinään yrittäen muuttaa itseäni ja käyttäen valtavasti aikaa piirteideni piilottamiseen, vaan keskittyisinkin olemassa olevaan hyvään. Hyvä pitää vaan ensin löytää.

Omien lasten neuropsykatristen häiriöiden selvittelyjen kautta olen alkanut ymmärtää mitä diagnosoimattomuus on tehnyt ja tekee. Ongelmana ei ole itse aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö niin, että lapsi kärsisi jatkuvasti omista erityispiirteistään siten, että voi olenpa minä tarkkaamaton tyttö tai hitsi kun toimintani on niin suunnittelmantonta. Ei. Ongelma tulee muista suhteessa itseen. Lapsi ei ole tyhmä ja tajuaa sisimmissään heti ymmärryksen kehityttyä olevansa perustavaa laatua erilainen. Ympäristö ei jätä viestimättä.

Ihminen haluaa luontaisesti tulla hyväksytyksi, joten tietoisuuden kehityttyä alkaa itsensä tiedostamaton piilottaminen ja muutosyritykset. Olen oppinut, että tästä käytetään nimeä maskaaminen, kun yritetään peittää neurotyypilliseltä yhteiskunnalta siihen yleisesti vääränlaiset piirteet. Yhteenkuulumattomuuden ja erillisyyden tunne vilahtelee eri kasvuvaiheissa eri voimakkuuksilla. Se herättää ihmetystä ja pelkoakin siitä, ettei kuulu mihinkään eikä tule välttämättä koskaan kuulumaankaan. Se on musertavaa. 

Teini-iässä tapahtuvat luonnolliseen kehitykseen kuuluvat henkiset muutokset, kuten itsetunnon vaihtelu ujoudesta epävarmuuden kautta itseensä tyytymättömyyden tunteeseen tai jyrkät vaihtelut käsityksessä itsestään myönteisestä kielteiseen ovat raastavia ilman neuroepätyypillistä aivotoimintaakin. Aivotoiminnaltaan poikkeavalle lapsuus ja sen huipennuksena murrosikä ovat äärettömän haastavia. Ilman diagnoosia ja tukitoimia se estää terveen persoonaallisuuden kehittymisen.

Nämä ovat syitä miksi diagnosointi tulisi tehdä mahdollisimman varhain. Se tukisi lapsen käsitystä omasta itsestään arvokkaana ja tasavertaisena ihmisenä, vaikka aivotoiminnaltaan olisikin niin sanottu epätyypillinen. Lapsi oppisi paremmin ymmärtämään, ettei ole persoonaltaan viallinen, vaan taustalla on neurologinen syy ja kun syy on selvillä, siinä voidaan myös tukea, jolloin mahdollisuudet terveen persoonallisuuden kehitykselle ovat erittäin hyvät.

 

 

ADHD minussa, ne ikävimmät piirteet

Elämänmittainen erilaisuuden kokemukseni on saanut selityksiä, kiitos vertaistuen, joka on mittaamattoman arvostasta. Puutteellisella hermorakenteella ei voi koskaan olla samalla viivalla neurotyypillisten kanssa. Vertaistuki luo mahdollisuuden peilata persoonaansa neurotyypillisten sijaan kaltaisiinsa, joilla aivotoiminta on neuropsykiatrisesti erityistä, eikä tarvitse tuntea ainaista erilaisuutta ja sen synnyttämää arvottomuutta.

Omat kohtuutonta haittaa aiheuttavat puolet olen tunnistanut aina. Nyt ne on tunnistettu neuroepätyypillisiksi piirteiksi. Saman tyyppisiä ajatuksia löytyy toisinaan jokaiselta, mutta nepsyillä ne ovat omaa persoonaa määrittäviä tekijöitä, joiden vuoksi mahdollisuus mm. hyvänä pidettyyn elämään, menestykselliseen työelämään ja onnistuneisiin ihmissuhteisiin on vahvasti uhattuna:

• Ääritoiminta; joko kaikki tai ei mitään
• Jatkuva yksinäisyyden tunne, vaikka olisi ihmisten ympäröimänä
• Pelko, että epäonnistuu
• Pelko, että tuottaa muille pettymyksen
• Huono itsetunto
• Irtipäästämisen vaikeus (asiat, ihmiset)
• Vaikeus lähteä tutusta/turvallisesta
• Vaikeus vetää rajoja (lupautuu kaikkeen, lopulta ei jaksa enää mitään)
• Voimakas tarve olla ihmisten kanssa (vaikka lopulta kuormittuu niin, ettei halua nähdä ketään)
• Voimakas tarve miellyttää (kukaan ei pidä minusta, hylkäämisen pelko)
• Yliajattelu/ylianalysointi (syyllisyys, tämäkin on minun vikani)

Olen yrittänyt miettiä myös ADHD:n hyviä puolia itsessä, mutta lista on kovin lyhyt. Palaan tähän asiaan heti, kun keksin niitä lisää...

Kokemuksia lyhytterapiasta

Sain apua pitkäaikaiseen raskaaseen elämäntilanteeseen työnantajan tukemasta 40 kerran lyhytterapiasta. Minulle sattui valikoitumaan terapeutti, jolla oli pitkä kokemus itsetuhoisten nuorten sekä itsemurhan tehneiden omaisten tukijana. Yritin löytää terapeutin, jolla olisi ollut myös nepsykoulutusta, mutta sellaista ei löytynyt. 

Heti ensimmäisellä käyntikerralla meiltä löytyi uskomattomia yhtymäkohtia: hänen puolisollaan sekä kahdella lapsellaan oli adhd, joten terapeutilta löytyi kymmenien vuosien kokemus neuroepätyypillisyyden kanssa elämisestä. Meitä sattui valitettavasti yhdistämään myös traumaattinen onnettomuus, jossa mm. kummankin kasvot vioittuivat. Onnettomuudesta on seurannut traumoja mielessä sekä kehossa. Lisäksi matkan varrella löytyi paljon muutakin yhdistävää, kuten trauman seurauksena kouluttautuminen, taiteen ja terapian yhdistäminen masennuksen hoitoon, musiikki, erityislasten vanhemmuus ja paljon muuta. Todella harmillista, että terapeutti joutui lopettamaan kesken ja edessä on uuden terapeutin etsiminen lopuille 20 käyntikerralle.

Mieleenpainuvinta oli terapeutin tulkinta liittyen kuvaamiini dissosisaatio-oireisiin. Ensimmäinen ammattilainen, joka sanoi sen kuulostavan nuoruuden onnettomuuden aiheuttaman psyykkisen trauman lisäksi keholliselta hahmotushäiriöltä. Terapeutilla oli itsellään täsmälleen samanlaisia kehollisia traumoja: mm. ei voi ajaa autoa, koska oikea tuntuu vasemmalta ja varsinkin kovin kuormittuneessa tilanteessa joutuu miettimään tarkasti, miten autoa ajetaan ja onko vaaraksi itselleen tai muille. Terapeutti piti toimivimpana hoitona näihin putoamis- ja syöksymistuntemuksiin psykofyysistä kuntoutusta, koska trauma on jäänyt mielen lisäksi kehoon. Hänen mukaansa dissosiaatiota tulisi muutenkin hoitaa siten, etten pakottaisi itseäni mihinään liian epämukavaan eli hyvin intuiviivisesti, itseä kuulostellen.

Terapeutti esitteli pohdittavakseni vaihtoehtoisen ajatusmallin: voisinkohan ajatella omaa tempolevaa ja sinkoilevaa persoonaani täysin oikeanlaisena, jossa ole mitään korjattavaa. Raikas näkökulma enkä ole aiemmin kuullut ammattilaisen suusta tällaista. Se kosketti. Hän esitteli myös oman tulkintansa ihmisen persoonasta "kolmoistsalkovina" ja kehotti katsomaan itseä kolmesta eri tulokulmasta. 

Yksi tulokulma on arjen hyvinvointi ja työminä eli sellainen rationaalinen arkiminä, joka on tällä hetkellä sellaisessa työssä, jonka pystyy hoitamaan ja se riittää. Se tuo toimeentulon, vaikkei syvin itse pääsekään loistamaan tai käyttämään omia vahvuuksia. Toinen tulokulma on luova hyvinvointi ja ydinminä eli se jollainen syvimmilläni olen: luova, idearikas, taiteellinen, eteenpäinsysäävä luonnonvoima. Tätä puolta ei saisi kahlita tai mitenkään yritää muuttaa, päin vastoin, sitä tulisi helliä ja varjella ettei se tukehdu väärään muottiin ahdettaessa. Opinnotkin voi katsoa kuuluvan tähän oman itsen kehittämiseen matkalla suuntaan, jonka tuntee itselleen jollain tavalla oikeaksi. Kolmas tulokulma on mielen hyvinvointi eli "keskikaista" kahden muun tulokulman välissä, jossa tärkeintä on oleminen ja asioiden tekeminen sillä tapaa, että voi hyvin ja opetteleminen elämään siten, että osaa ottaa huomioon omat rajoituksensa ottamalla itselle tarvittava aika rauhouttumiseen ja voimavarojen rakentamiseen. 

Terapeutin loppukäynnin yhteenvedon tärkein kehotus oli rauhoittuminen ja hidastaminen sekä ajatus, että lapseni tarvitsevat minua juuri nyt, mutta eivät omat asiat mihinkään katoa. Niihin pystyy kohdetamaan enemmän voimavaroja ehkä noin viiden vuoden säteellä. Mihinkään ei ole kiire.

Perinnöllisyys vai toimintamallien periytyvys?

Päivän pohdinta: periytyyko adhd, periytyvätkö tavat vai sekä että?

Sen tiedän, että huono itsetunto periytyy. Pelkästään kehumalla ei saa synnytettyä lapselle vankkaa itsetuntoa, jos oma esimerkki viestii toista. Se on vähän sama vaikkapa roskaamisen kanssa: voit opettaa lapselle, ettei saa roskata, mutta lapsi lapsi oppiin mallista. Jos roskaat itse, roskaa lapsikin. Kun on itse kasvanut mitätöimään ja pienentämään itseään, antaa omalla toiminnallaan mallin, ettei ole minkään arvoinen. Se on surullista.

Toimintatapojen periytyminenkin on varmasti osin totta. En ole ole kyennyt tekemään mitään systemaattisia tai suunnitelmallisia päätöksiä elämässäni. Olen toki opiskellut vaikka mitä ja ollut työelämässäkin useilla eri aloilla, mutta tunnun aina jotenkin vain sinkoilevani ympäriinsä. En osaa suunnitella, en tunnistaa vahvuuksiani saati heikkouksiani enkä tiedä mitä milloinkin haluaisin. Tämä johtaa aina vääjäämättä tilanteisiin, joissa tunnen olevani vääränlaisten haasteiden edessä.

En muista pitää tarpeeksi yhteyttä läheisiini. En vain yksinkertaisesti muista. Poissa vierestä, poissa mielestä. Tämä ei tarkoitta ettenkö välittäisi, ei todellakaan. En muista liikkua tarpeeksi, en syödä oikein, en tauottaa töitäni enkä osaa yhdistä mitään aiemmin oppimaani käytäntöön. En myöskään kykene säännöllisesti siivoamaan tai vaihtamaan lakanoita, enkä muista pestä vessoja tai viemäreitä. Moni asia jää aina harkinta-asteelle. Saan usein aikaiseksi vasta kun on mennyt jopa kuukausia ja likaisuus alkaa ällöttää. 

Olenkin miettynyt olenko antanut omalla toiminnallani mallin lapsilleni, jotka toimivat samoin, koska kopioivat toimintamallini vai toimivatko he samalla tapaa vain siksi, siksi ettei heilläkään neuroepätyypillisinä ole systemaattista ajattelua?

Lääkekokeiluja - hyödyt vs. haitat

Tammi-helmikuun vaihteessa 2023 aloitettiin neuropsykiatrisen häiriöni hoitoon Consertan vaikutusten hiipumisen ja ikävien sivuoireiden takia Elvanse Adult 30 mg. Psykiartin mukaan lääke on paras tilanteessani, koska kokemusten mukaan siitä on koettu eniten hyötyjä ja vähiten haittavaikutuksia. 

Olen ottanut lääkkeen nyt reilun parin kuukauden ajan arkipäivinä työhön keskittymiseksi ja pitänyt toleranssin kasvun takia viikonlopun ja muut vapaat taukoa. Lääke tuntuu kyllä ylläpitävän tasaisempaa toimintaa ja vireyttä, mikä poikkeaa normitilastani. 

Tavallisesti vireystilani vaihtelee älyttömästi, mikä on tuonut paljon haastetta elämään. Joko touhuan sisäisen äänen piiskaamana valtavalla volyymillä (jonka jälkeen makaan raatona) tai makaan pelkästään raatona, koska en jostain syystä pysty toimia ollenkaan. Tällöinkin sisäinen ääni on hyvin ankara ja joustamaton. Se moittii ja pakottaa lopulta tekemään asiat, vaikka olisin täysin ylikuormittunut. Tämä elämästä suoriutumiseksi kehittynyt toimintamalli on ajanut minut lopulta aina piippuun. Mitään välitilaa tai "touhuamista leppoisasti omien voimavarojen puitteissa" ei ole olemassa.

Nyt Elvansen kanssa päivät tuntuvat toiminnan kannalta tasaisemmalta, mutta harmikseni lääkkellä tuntuu olevan joitain sivuvaikutuksia. Ainakin se tuntuu vievän yöunet. Olen pitänyt arkenakin keskiviikkoisin taukoa (koska ei ole työpäivä), että huomaisin johtuuko unettomuus juuri lääkkeestä vai akuutisti kuormittavasta elämäntilanteesta. Vielä pitää testailla, koska usein vasta useampana peräkkäisenä päivänä otettu lääke alkaa toimimaan siten, ettei se vaikuta enää yöuniin, mutta tauot aloittavat kaiken alusta.

Tärkein havainto on ollut se, että lääkkeellisen ja lääkkeettömän päivän ero tulee esille eniten juuri jaksamisessa eikä niinkään siinä, etten pystyisi pakottamaan itseäni tarvittaessa keskittymään. Pärjätäkseni perhe-, koulu- ja työelämässä näinkin hyvin, olen jollain tasolla oppinut keskittymään, mutta se vie paljon enemmän energiaa kuin neurotyypilliseltä ja joudun uhraamaan samalla hyvinvointini. Lääkkeettömän työpäivän jälkeen olen hyvin väsynyt ja kiukkuinen. En meinaa jaksaa pientäkään asiaa, ja koska perheellisenä niitä on vaan tehtävä, tiuskin kaikille, itkeskelen herkästi eikä mieli pysy kasassa.

Lääkepäivinä minulla on lehmän hermot illallakin ja jaksan esimerkiksi nepsy-lapseni tunteja jatkuvat raivokohtaukset sellaisella aikuisen ihmisen tyylillä, lasta tukien. Tässä on hyvin konkreettinen ero lääkkeettömään päivään. Tosin tämäkään ei ole aina täysin näin ja nyt yritänkin tutkailla, että miksi joskus lääkkeellisenäkin päivänä teho lakkaa työpäivän lopputunteina. Laskun jälkeen olen tuplasti ärtyisämpi, jopa vähän ilkeä siten, että kaupassa tekee mieli alkaa yhtäkkiä raivota ihmiselle, joka tukkii tieni tai kassalle, joka on superhidas. Näin en tietenkään tee (ainakaan vielä), mutta tuntuu, että jossain syvällä kuplii raivo, joka haluaa väkisin purkautua.

Mielelläni jatkaisin tämän lääkkeen kokeilua, mutta puuttuu erityiskorvaavuus, koska lapsuusajan haastattelun jälkeinen B-lausunto on vielä saapumatta ja hinta hirvittää (n. 100 e/kk). Tuo unettomuusasia pitää myös saada selvitettyä. Lisäksi verenpaineissa on hienoinen nousu, ei mikään hälyttävä, mutta sitäkin pitä tarkkailla. Samoin rinnassa tuntuvaa ahdistusta, ikäänkuin norsu istahtaisi ajoittain rintakehän päälle. Reseptillä odottaa pariakin eri lääkettä uneen (ketiapiini, doksepiini), mutta en millään haluaisi lääkitä yhtä asiaa ja lääkitä vielä lisää sen aiheuttamia sivuvaikutuksia.

Perintönä ADHD

Lapseni tutkimusjakso tuli päätökseen. Hoitopalaverissa nuorelle asetettiin diagnoosit F32.2 vaikea masennus, F41.1 yleistynyt ahdistuneisuushäiriö sekä F90.0 aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö, joista jälkimmäisen eli hoitamattoman adhd:n katsottiin olevan määrittävin tekijä syvän masennuksen ja ahdistuksen syntymiseen.

Sydän repeää tuskasta, mutta samalla olen huojentunut, että asiat etenevät ja nuori siityy tutkimusjaksolta varsinaiselle hoitojaksolle. Tavoitteena on ensisijaisesti voinnin vakauttaminen, että päästäisiin psykoterapeuttiseen vaiheeseen sekä Oma väylä -kuntoutukseen. 

Tällä hetkellä toipuminen on vielä haurasta, mutta etenee pienin askelin ja varsinkin viimeisin lääkelisäys osoitti vasteen heti. Jossain kohtaa loppukevättä on tavoitteena muutokset nykyiseen lääkitykseen, jotta voitaisiin kokeilla stimulanttilääkitystä adhd-piirteisiin. Kunhan kaikki vaan sujuisi suunnitellusti.

Oli lohdutonta kuunnella nuoreni oirelistaa, koska itsesyytöksen piiska sivalsi syvään: miten en tajunnut jo vuosia sitten. Lapseni käy jalanjäljissäni samaa arvottomuuden, vaativuuden ja itsesyytösten tietä samanlaisten piirteiden takia. 

Yritän rakentaa siltaa nykytietämyksen ja omien ajatusteni välille sisäistääkseni kaiken. Mikään, mitä kukaan on tehnyt tai jättänyt tekemättä, ei vaikuta häiriön syntyyn, koska se on synnynnäinen. Olen silti pahoillani, ettei sukurasitteena kulkevaa neuroepätyypillisyyttä aiemmin tunnistettu, koska hoitamattama siitä tuntuu aiheutuvan ylisukupolvinen tragedia.  

Adhd on kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö (Puustjärvi 2021), jonka määrittävin piirre on vaikeus säädellä omaa aktiivisuutta ja tarkkaavuutta. Hoitamattomina oireet nujertavat, koska jatkuva tunne erilaisuudesta ja epäonnistumisesta syövät itseluottamuksen. Adhd ei estä ammatillista menestystä, mutta positiiviset piirteet eivät pääse esiin, jos oireita ei tunnisteta ja hoideta. Adhd ei vaikuta älykkyyteen. Oireilevat ajattelevat usein virheellisesti olevansa tyhmempiä, koska häiriön takia asioiden sisäistäminen on erilaista kuin valtavirralla.

Hoidon ja kuntoutumisen myötä itsellä esiintyvät oireet pystyy hyväksymään. Oman kokemuksen mukaan piirteiden tuomista haasteista on ollut itselle vain haittaa, mutta se liittyy hoidon ja tuen puutteeseen. Vielä ei ole aika puhua myöskään lapseni kanssa mistään "supervoimista", joita tarkkaavuushäiriöön liitetään. Joskus myöhemmin tulee toivottavasti aika käsitellä meitä kumpaakin yhdistävää vaikkapa kohdistamatonta luovuutta, häiritsevää impulsiivisuutta ja jatkuvaa mielihyvän hakemista osana häiriötä, ja kääntää ne, jos ei nyt supervoimiksi, niin ainakin positiivisemmiksi.

Minun rohkea lapseni on halunnut ja olemme hakeneet kaiken avun mitä on saatavilla. Siltikin viimeiset puoli vuotta ovat olleet hyvin raskaita hänelle. Jos itse olenkin väsynyt, niin nuorta on elämä koetellut aivan liian kovalla kädellä. Tutkimusjaksolta saatu tieto tulee varmasti jatkossa yhdessä hoidon ja kuntoutuksen kanssa hiljalleen helpottamaan matkaa. Psykiartin sanoin: jaksa vielä ja anna kaikkien auttaa, koska apua on saatavilla. Yksin ei tarvitse jaksaa.

Oman lapsen masennus

Oman lapsen masennus ja itsetuhoisuus on ollut musertavaa nuorelle, mutta myös itselle. Samaan aikaan on myös hänellä mietitty tarkkaavuuden haasteita vaikean masennuksen taustalla ja tutkimukset jatkuvat. 

Tämä kaikki on nostanut pintaan omat lapsuuden ja varhaisaikuisuuden vaikeat kokemukset. Sain itse nepsy-diagnoosin vasta 48-vuotiaana enkä voi lakata miettimästä miten paljolta olisin voinut välttyä, jos oireeni olisi aikanaan tunnistettu ja olisin saanut haasteisiini tukea. 

Jossittelu on turhaa, enkä ole siihen juurikaan tuhrannut energiaa, mutta nyt asia puskee väkisin pintaan. Toisenlainen historia itsellä olisi vähentänyt myös lasteni haasteita. Keväällä -22 diagnoosin saatuani kerrottiin, että diagnoosin asettamisen jälkeen kannattaa ottaa aikaa asian sisäistämiseen ja surra niitä suremattomia tunteita, joita väistämättä syntyy. Silloin ei tuntunut juuri miltään. Tai ei ainakaan tältä.

Olen ollut nyt pitkään sairauslomalla jaksaakseni tukea lastani paremmin ja olen hänen vointinsa eri vaiheissa tehnyt lohduttoman havainnon: nuoreni haasteet näyttäytyvät täsmälleen samanlaisina kuin itselläni samassa iässä. Mietin miksen ajoissa huomannut hänessä tarkkaamattomuuden piirteitä ja liiallista kuormittuneisuutta, vaikka nyt jälkikäteen näen, että piirteet on suorastaan tarjottimella tarjoiltu.

Voin aavistaa, miten paha olo nuorellani on, koska pystyn palaamaan omaan ahdistukseeni. Muistan vahvan ulkopuolisuuden kokemuksen: en kuulu mihinkään eikä elämällä ole mitään minua varten. En ole koskaan käsittänyt itsekään sitä irrallisuuden tunnetta. Tunnetta, että olen yksin koko maailmaa vastaan. Minulla oli perhe ja kavereita, mutta en oikein kokenut koskaan kiinnittyneeni mihinkään.

Koin jo ala-asteella ulkopuolisuuden tunnetta, koska minua innostivat vain aineet, joissa olin luontaisesti taitava eikä tarvinnut lukea. Pärjäsin koulussa omalla tyylilläni kuitenkin kohtuullisesti. Silti ulkopuolisuuden tunteesta kumpuava masennus alkoi oireilla noin 10-vuotiaana. Siihen liittyi ulkoisia tapahtumia ja se oli varmasti monen sattuman summa. Enkä tietenkään silloin ymmärtänyt olevani masentunut, mutta olin paljon yksin, itkin ja söin ahdistukseen. Vihdoin yläasteen alussa muillakin tuntui olevan teini-iän angstia eikä koulu kiinnostanut. Hetken aikaa tunsin olevani samanlainen kuin muut.

Yläasteen edetessä useimmat jatkoivat oppimista, mutta oma toimintani ei vaan edennyt. Koin, ettei minua oltu tarkoitettu opiskelemaan eikä minua odottanut sellainen tulevaisuus, jossa tarvittaisiin tavallisen koulun tarjoamia opiskelutaitoja. Näin uskottelin, koska en halunnut muiden tietävän, että en oikeasti osannut opiskella enkä kantaa vastuuta omasta oppimisesta. Se nolotti, koska koin olevani kohtuullisen älykäs, mutta mitä ilmeisimmin laiska ja saamaton. Pärjäsin hyvin vain aineissa, jotka kiinnostivat eikä oppiminen tuntunut pinnistelyltä.

Pinnistellä täytyikin sitten ihan arkielämän opettelussa (nukkuminen, syöminen/syömättömyys, kaveri- ja perhesuhteet) ja se kaikki kuormitti niin, etten jaksanut useinkaan käydä koulua. Koin helpotusta, ettei tarvinnut mennä kouluun. Samalla koin olevani jotenkin arvottomampi kuin muut, koska kukaan ei myöskään oikeastaan vaatinut koulunkäyntiä, ei koti eikä koulu. Odotin peruskoulun päättymistä ja tilaisuutta jättää kaikki taakseni. Kuvittelin siten asioiden ja itseni muuttuvan toisenlaiseksi.

Olin yläasteelta asti lääkinnyt itseäni alkoholilla, koska muuta lääkitystä ei ollut saatavilla. Alkoholi kuului 80-90-luvulla muutenkin vahvasti yhteiskuntaan eikä juomista katsottu pahalla, päin vastoin. Itselleni alkoholi antoi hetkellisen hallinnan tunteen, koska se hiljensi pään ja koin itseni selkeämpänä kuin selvänä. Sellaisena millainen olisin halunnut olla. Elin ainoalla tavalla, joka siinä kohtaa mahdollisti eteenpäin jaksamisen. Tätä kaikkea en tietenkään silloin tajunnut, vaan vasta viime vuosina. 

Lukiossa kaikki kaatui. En osannut, en jaksanut enkä pystynyt. Olin yksinäinen ja täytin illat harrastuksilla. Viikonloppuisin käytin runsaasti päihteitä. Yöt kärsin unettomuudesta ja kirjoitin, koska yritin epätoivoisesti ymmärtää itseäni ja tulla kuulluksi. Lähetin ahdistuneita kirjeitä, mutta niiden vastaanottaja ei osannut hakea minulle apua. Koulussa en osannut keskittyä enkä ymmärtänyt opetusta ja tulokset huononivat.

Katsoessani nyt omaa nuortani, näen samaa epätoivoa siitä, ettei osaa olla sellainen kuin odotetaan. Muut tuntuvat menevän jossain kaukana menestyksen aalloilla, mutta oma lautta on täysin tuuliajolla eikä tahdo saada mistään kiinni. Vaatimukset, ihan pienetkin, kuormittavat kohtuuttomasti ja tekee mieli luovuttaa. Samaan aikaan kokee valtavaa ulkopuolelta tulevaa taakkaa (vanhemmilta, kavereilta tai kuka mistäkin) koska uskoo muiden odottavan itseltä asioita, joihin ei pysty. Tällainen ajatusvyyhti vain lisää epäonnistumisen tunnetta.

En ymmärtänyt peruskoulussa lapseni oireita, jotka aiheuttivat ylivoimaisia haasteita, koska en ollut vielä silloin saanut nimeä omillekaan oireille. Minulla ei ollut nykytietämystä adhd:n aiheuttamista lukuisista hankalista piirteistä (alisuoriutuminen, vaikeus keskittyä, ylikeskittyminen, stimulaation etsiminen, alhainen turhautumiskynnys, kohdistamaton luovuus ja intuitiivisuus, vaikeus toimia odotettujen mallien mukaan, kärsimättömyys, toiminnallinen tai verbaalinen impulsiivisuus, loputon huolestuneisuus uhkaavasta vaarasta, levottomuus, riippuvuudet, itsetunto-ongelmat...)

Myös koronapandemia edesauttoi lapseni haasteiden voimistumista. Koronavuodet veivät häneltä melkein koko yläasteen. Etäkouluineen ja eristämisineen se vaikutti oppimiseen, mutta myös sosiaalisiin rakenteisiin. Aikuisille pandemia oli pari vuotta kestänyt raskas kausi, mutta sen jälkeen jatkettiin taas matkaa. Osalle nuorista parin vuoden tauko oman elämän rakentamisessa on liian pitkä.