Ennen kesälomaa olin rauniona. Jokaisen työpäivän jälkeen energiat olivat aivan lopussa enkä jaksanut oikein kuin maata ja tuijottaa kattoa. Perhe sai kärsiä apaattisesta tai kiukkuisesta äidistä. Mikään ei enää pysynyt päässä. Koin jatkuvaa itsesyytöstä, mutta kun ei jaksa, niin ei jaksa, ja silloin pelkkä hampaidenpesu iltaisin tuntuu maratoonilta.
Kun se kesäloma vihdoin alkoi, oli edessä tuttu jokavuotinen loma-ahdistus. Sitä aina kokee, että loma tulee niin tarpeeseen, koska pää on ylirasittunut, mutta samalla arjesta putoaa rytmi ja pohja, ja jokaisen päivän raamit pitää tavallaan rakentaa uudelleen. Ahdistus menee yleensä jossain kohtaa ohi, kuten tänäkin vuonna.
Muutaman viikon lomailun jälkeen olin jo melko rentoutunut, hyväntuulinen ja energiaa täynnä. Meinasinkin jo soitella psykiatrille, että en usko tarvitsevani koko ADHD-lääkettä, ja perua tulevan vastaanottojan, jossa on tarkoitus aloittaa lääkekokelut.
Nyt neljän viikon lomasta on muutama viikko. Raamit ja arki on hyvä juttu, mutta en halunnut väsähtää työhön ihan näin nopeasti. Valvon yöt ja päässä pyörivät omat hyperfokusprojektit, joihin aivot etsivät jatkuvasti ratkaisuja, ja töissä tietenkin väsyttää. Mutta että siinä tilanteessa olisin itselleni armollinen ja hidastaisin vähän työssä, niin ei.. painan täysillä menemään. Varmistelen ja teen hommat sata kertaa, että ne olisivat varmasti oikein. Pelkään jatkuvasti mokaavani ja mietin paljastuvani huijariksi heti seuraavalla hetkellä.
Jatkuva aivotyö tuntuu siltä kuin aivolihas muljatelisi kallon sisällä ja hakkaisi mennessään kallon laitoihin. Työpäivän jälkeen nukuttaa niin, etten meinaa pysyä tolpillani. Itkettää pienetkin asiat eikä jaksaisi yhtään ääniä, jotka tuntuvat kuin omaa päätä käytettäisiin jalkapallona. Ärsyttää kaikki naputtelu, suhina, ryystäminen, ähkiminen ja mitä näitä nyt on.
Toivon etten odota lääkitykseltä liikaa. Vain että muuttuisin ihan kokonaan toisenlaiseksi...
