Olen viime aikoina joutunut miettimään ystävän kysymystä, että miltä tuntuu olla minä. Miksi tarvitsen terapiaa, vaikka olen näin iloinen ja ulospäin suuntautunut?
Samaa olen miettinyt paljon ja hartaasti. Varsinkin niinä hetkinä, kun mieleni on kirkas, olotila innostunut ja koen olevani jumalan lahja koko ihmiskunnalle. Juuri näinä hetkinä olen aikonut perua terapian, koska koen vieväni oikeasti apua tarvitsevien aikaa ja yhteiskunnan resursseja.
Mutta pian tällaisen olotilan jälkeen alkavat ajatukseni yleensä kiertää kehää. Alan taas ajatella olevani maailman onnettomin tunari, joka ei osaa mitään eikä ansaitse mitään. Olen ruma, tyhmä, lihava, ammattitaidoton ja itsekäs. Pelkään paljastuvani tavalliseksi kuolevaiseksi, josta ei kukaan pidä. Tunnen, että esirippu on laskeutunut enkä enää halua vetää roolia, jossa hymyilen, vastailen iloisesti kysymyksiin ja muistan myös olla vastavuoroinen, avarakatseinen, sosiaalinen, kiitollinen, elämäniloinen, positiivinen ja myötätuntoinen. Huomaan ajattelevani etten oikein osaa olla. En osaa olla, koska en tiedä kuka olen ja mistä pidän. Alan raivoisasti etsiä vastauksia. Mistä minä pidän? Mikä minulle tuottaa iloa? En tiedä.
Se, että mielialani vaihtelevat päivänkin aikana useita kertoja ei vaadi mitään
erityistä syytä, vaan olen usein joko masentunut, vihainen, alakuloinen, kohtalaisen normaali, ylivirittynyt tai jopa maaninen. Ihmisten läsnöolo ja asenne vaikuttavat omaan olemiseeni hyvin vahvasti ja sulaudun helposti muiden tunnetiloihin ja hukkaan omani. Ja tunnen syyllisyyttä, että näin on. Koska hukkaan minäni, niin minulla on paljon dissosiatiivisia
oireita eli vieraita ajatuksia ja muiden läsnäoloa päässäni, enkä silloin tunne
itseäni tai kehoani oikeaksi, en tunnista ympäristöä tai koe sitä
todelliseksi. Stressitilanteessa olen hyvin paranoidinen, jonka olen vasta
hiljattain tajunnut. Ajatukseni ovat olleet vainoharhaisia, vaikka olen pitänyt niitä totuuksina. Pääni sisäinen dialogi on muka vahvistanut niiden todellisuuden.
Olen impulsiivinen, vaikka osaan useimmiten ja varsinkin vanhemmiten ajatella ennen
kuin toimin, ainakin muihin ihmisiin liittyvissä asioissa. Kun taas innostun jostain asiasta,
teen sitä satasella, mutta kun motivaatio jostain syystä kärsii, myös kiinnostus loppuu. Vastuuntuntoisena ihmisenä teen yhteiskunnan vaatimat (työ)asiat valmiiksi, vaikka hampaat irvessä, mutta muita, useita meneillään olevia ideoita ja asioita, en tunnu saavan valmiiksi niillä kriteereillä millä haluaisin. Olen melko huono sitoutumaan
pitkäjänteiseen työskentelyyn ja ahdistun, jos minulta vaaditaan sitoumuksia.
Itsehillintäni on aina ollut poskettoman huono: alkoholi, tupakka, ylensyönti...Jään aina helposti koukkuun hetkellisesti rauhoittaviin
asioihin. Olen onnistunut rajoittamaan alkoholia, tupakan lopetin kokonaan ja ylensyönninkin kanssa pärjäilen. Mutta ajatustasolla teen koko ajan töitä hillittömän luonteeni kanssa. Välillä saan niskalenkin ja kaikki on kontrollissa, jolloin rakastan itseäni. Kun itsehillintä jälleen kerran pettää, on inho ja halveksunta syvää.
Kysymykseen miltä tuntuu olla minä, ei ole sopivaa vastausta, mutta sain sen ytimen jotenkin kiteytettyä: päässäni on hurrikaani. Tunnen, että pääni on jatkuvasti hyvin täynnä ajatuksia. Päässä on tietenkin tarkoituskin olla ajatuksia, mutta omaan makuuni minulla on niitä aivan liikaa eikä nillä ole useinkaan mitään tarkoitusta enkä osaa päästää niistä irti. Irralliset ajatukset pyörivät päässäni kovempaa ja kovempaa, ja haluaisin niiden pysähtyvän. Muistan nämä ajatukset jo varhaisesta teini-iästä. Että saisinpa ajatukset hetkeksi pois enkä miettisi koko ajan niin paljon. Luulen, että tässä on myös alkulähde esimerkiksi liian varhaiseen ja liialliseen päihteiden käyttööni. Ja moneen muuhunkin asiaan.
Tämän pohdinnan jälkeen ja näiden ajatusteni kanssa jatkan edelleen hyvin nöyränä terapiaa.
