Muutama huomio lääkityksestä

Nyt kun elämä on tuntunut taas hyvälle ja melko tasapainoiselle, niin välillä on tullut mieleen, että jos lopettaisin lääkityksen. Sehän määrättiin minulle pääasiassa keskivaikean masennuksen hoitoon ja siihen se todellakin on tepsinyt, sillä masennus alkaa olla poissa ja mielialani pääosin enemmän plussalla. Lääkitys auttaa tosin myös epävakauteen, sillä se tasaa hieman nopeita mielialavaihteluja ja samalla poistaa ahdistusta, sillä runsaat mielialavaihtelut syövät energiaa aika tehokkaasti.

Joinakin päivinä mielialani ovat yllättäin heilahdelleet rajusti. Olen räjähdellyt olemattomista asioista sekunnin välein, tuntenut pelkkää pyhää vihaa koko maailmaa kohtaan ja itkeskellyt takaisin hiipivää ahdistusta. Lähipiiri on valitettavasti huomannut ne päivät, ja kas kummaa! myöhemmin olemme huomanneet, että noina päivinä olen unohtanut ottaa lääkkeeni. Että ehkä syön vielä ihan kiltisti niitä ja odottelen terapiakäyntejä, jotta saisin uusia työkaluja persoonani suitsimiseen.

Toinen huomio lääkkeestä liittyy alkoholiin. Kostean illan jälkeen seuraava päivä on aika kurja, sillä alkoholi kuluttaa serotoniinia aivoista ja koska mielenterveysongelmaisella serotoniinin taso on muutenkin liian matalalla ja sitä yritetään lääkityksellä nostaa, on päivän selvää, ettei viina oikein sovi siihen kuvioon. Omalla kohdallani on ollut hienoa huomata, että olen jälleen kiinnostunut lähtemään tapaamaan ystäviäni eli olemaan sosiaalisempi ja toki suomalaisittain näissä tapaamisissa maistellaan oluita ja viinejä. Olen kuitenkin osannut vaihtaa alkoholin ajoissa jääveteen, huraa!

Olen lukenut paljon mielialalääkkeiden vaikutuksesta tai vaikuttamattomuudesta eli lumelääkitysefektistä. Itse olen kuitenkin elävä todiste siitä, että mielialalääke tehoaa ainakin pitkään jatkuneeseen keskivaikeaan masennukseen sekä osin myös persoonallisuuden häiriöihin. Uskon, että jos on alakuloa, kuten meillä jokaisella on joskus, ja sitä yritetään hoitaa lääkkeillä, on vaikutus olematon. Tietty määrä alavireyttä kuuluu elämään eikä sitä tarvitse hoitaa, varsinkaan lääkkeillä. Mutta jos alakulo pitkittyy ja syvenee, eikä sieltä pääse enää omin avuin ylös, on aiheellista etsiä hoitoa (jos jaksaa) ja aloittaa terapia (jos sitä on saatavilla) sekä lääkitys, jos toinen vaihtoehto on vaikean masennuksen syveneminen. Sillä vasta kun pahin masennus on taittunut, jaksaa aloittaa varsinaisen "itsehoidon" eli ajatustyön, ulkoilun, liikunnan, harrastukset, sosiaaliset suhteet jne. Kukin tyylillään.

Onnea ja alisuoriutumista

Muutama asia on pyörinyt mielessä viime päivät, kuten onni. Onni on ne ympärillä olevat ihmiset, joille voi puhua avoimesti ja jotka ymmärtävät mistä puhun. Jotkut jopa jakavat osin samoja kokemuksia eivätkä juttuni kuulosta heistä mitenkään älyttömiltä. Yhden virhearvion tein ja avauduin ihmiselle, jonka luulin ymmärtävän, että olen edelleen sama ihminen kuin ennen diagnoosia, mutta nyt osaan ottaa asian huomioon ja ymmärtää itseänikin paremmin. Tämä ihminen kuitenkin säikähti tai ei osannut muuten suhtautua asiaan, enkä ole kuullut hänestä sen koommin. Surullista, mutta toisaalta ymmärrettävää, jos ei halua lähipiiriinsä ihmistä, jolla on ongelmia ja toisaalta hyväksyttävää, sillä jokainen saa valita ystävänsä.

Toinen mietityttävä asia on alisuoriutuminen. Se on sana, joka tuli vastaan tämän diagnoosin myötä. Olen aina pelännyt ja pelkään koko ajan, että pian paljastun ja muut huomaavat, etten osaa yhtään mitään. Siitä syystä puikkelehdin (vaativien) mahdollisuuksien välistä väistellen niitä sujuvasti. Jälkeen päin ahdistaa ja itseinhoni kasvaa, samoin kateus niitä kohtaan, jotka uskaltavat tarttua tilaisuuksiin. 

Joskus, jos olen juuri sattunut olemaan minuuteni korkeimmalla aallonharjalla, olen lupautunut mukaan johonkin. Kun olen tippunut harjalta alas, lupaus onkin tuntunut mahdottomalta pitää ja olen luistanut siitä valheiden avulla. Olen siis myös mestari kehittämään valheita eli keksimään tarinoita. Nuorena sepitin niin paljon tarinoita, etten enää itsekään aina muistanut mikä osa oli oikeasti tapahtunut. Vanhempana olen tyytynyt valkoisiin valheisiin.

Halaus tälle päivälle

Omituisia mielialavaihteluja taas. Ei niin nopeita päivän mittaan kuin aiemmin, mutta eilinen aamu alkoi yllättäen todella hyvällä mielellä sitä edeltävän päivän itkuisuuden jälkeen. Mieli oli iloinen ja tarmokas. Päätin kiillottaa (kello seitsemän aamulla) keittiön ovien metalliosat sekä tiskialtaan, että saisin samalla ajatukset järjestykseen. Sen jälkeen vaihdoin makuuhuoneen järjestyksen, sillä hurja tarmo valtasi minut. 

Yhtäkkiä iltapäivällä tarmo lopahti kuin seinään. Itkeskelin, sillä koin olevani maailman huonoin ihminen ja äiti, väsynyt kuin sata vuotias. Asioita tehdessäni hukkasin vähän väliä paikan- ja ajantajun. Ne ovat hassuja sekunteja, joita aiemmin luulin vakavaan sairauteen viittaaviksi, mutta kun tutustuin saamaani diagnoosiin, ne kuuluivatkin taudin kuvaan.

Tämä aamu alkoi aivan samalla tavalla, jollei vielä paremmin. Nyt kello on jo yli puolen päivän eikä masentunutta minää ole ilmaantunut. Jes! Pysykööt poissa, sillä minun pitäisi vielä tänään keksiä tekemistä neljälle vilkkaalle pojalle, kokata ruokia, tehdä opiskeluhommia ja viikata useamman päivän pyykit kaappeihin.

Tapasin myös alavireyttä aiheuttavan tuttavani...eikä tuntunut miltään. En ymmärrä itseäni. Nyt olin sanavalmis, rohkea, iloinen ja positiivinen. Olisinpa aina tällainen!

Mielen sairastuminen

Miten rasittavaa onkaan mielen sairastuminen! Jospa sen tilalla olisikin ranteen murtuma, niin voisin avoimesti puhua asiasta ilman, että minua kyseenalaistettaisiin ilmein, elein ja ihan sanomalla, että "hei, otat vaan itseäsi niskasta kiinni" tai että "kyllä muakin väsyttää ja masentaa usein, mutta pitää vaan lähteä liikkeelle luontoon". Näiden kommenttien jälkeen olen usein itselleni vihainen: "Siinäs kuulit laiskamato. Ylös siitä. Lopeta lässytys ja ala terveeksi just nyt!". 

Yritin vuosia työntää aivoroskiani maton alle, mutta se ei toimi niin. Sinne kertyy selvittämättömiä asioista niin paljon, että mikään ei enää pääkopassa toimi. Olen tajunnut, että kun mieli sairastuu, siitä ei voi jutella kahvipöydässä koettaen jakaa kokemuksia, sillä muut eivät pääse pääni sisään kokemaan miltä siellä minusta tuntuu. Kaikki asiat ovat pääni sisällä eikä niitä näe ulospäin. Se on jotenkin pelottava ajatus. Entä jos hukun ajatuksien syövereihin enkä enää löydä takaisin? Entä jos jään ikuiselle matkalle oman pääni sisään? Se ranteen murtuma olisi niin paljon helpompi hoitaa.

Kesäloma

Ensimmäinen kesälomapäivä alkoi itkulla ja tappelulla. Lasten kanssa tuli riitaa heti aamusta, sillä yksi lapsistani saa minut pois tolaltani edelleen hyvin helposti. Huomasin, että yhdistin riitaan edellistenkin vuosien pitkät kesät, joiden olisi pitänyt olla onnellisia, mutta jotka todellisuudessa olivat melkoista tasapainoilua hermojen raunioilla. Tuntuu turhauttavalta laskea päiviä siihen, että kesäloma olisi ohi, koska en suinkaan odota syksyä. Odotan tyhjyyden täyttävää tapahtumaa, jota ei koskaan tule. Odotan mahdottomuuksia.

Ohjelmoidun arjen jälkeen pitää taas opetella elämään tuntematta oloaan tyhjäksi ja hyödyttömäksi. Että vaikka istahtaisi hetkeksi lepäämään ei ole silti laiska ihminen ja huono äiti. Huomaan olevani vähän pettynyt, sillä ensimmäisen kerran lääkityksen aloittamisen jälkeen minulla on ollut tänään tyhjä ja surullinen olo. En saa kiinni ajasta, vaan se jotenkin lipuu ohitseni ja olen itse sumussa sen keskellä. Tuntuu kuin olisin vieras omassa kodissani. Toivon, että tämä johtuu lääkemäärän nostosta kolme päivää sitten ja on ohimenevää.

Elämisen sietämätön vaikeus

Viime päivinä on ollut taas vaikeampaa. Se alkoi, kun tapasin pitkästä aikaa erään ihmisen, joka aiheuttaa minulle jostain syystä aina pahan olon, ahdistuksen ja itseinhon, ja jonka takia olen yrittänyt välttää tapaamisia. Olen miettinyt kuuluuko henkilö siihen kastiin, jonka pääni sisällä luokittelen pahaksi. Ilmeisesti kuuluu, sillä hän katsoo oikeudekseen töytäistä minua jollakin kommentilla aina kun tavataan. Sen jälkeen olen aina yhtä hämmästynyt, lukossa ja meinaan oksentaa.

Yritän tolkuttaa itselleni, että olen aikuinen ihminen eikä minun pitäisi ottaa niin henkilökohtaisesti hänen sanomisiaan, sillä en ole varma sanooko hän ne tarkoituksella vai kuvittelenko hänen tarkoitusperänsä. Joka tapauksessa, hän saa itsetuntoni maan rakoon pelkällä olemuksellaan. Vika on varmaankin minussa, sillä jokin hänen piirteensä saa minut varpailleni. Samanlaisia tunteita minussa herättää muutama muukin ihminen. Joudun välttelemään heitä kaikkia, sillä taannun henkisesti hyvin nopeasti aina tavatessamme. Elämääni liittyy siis olennaisesti (läheistenkin) ihmisten välttely, joka aiheuttaa taas merkittävää sosiaalista haittaa.

Kaukaa menneisyydestä otettiin yhteyttä ja ehdotettiin ryhmätapaamista. Ahdistuin valtavasti koko ajatuksesta enkä pysty mennä tapaamiseen. Yhdistän ne ajat masennukseen sekä itsetunnon ja minäkuvan hukkumiseen. Muut tuntuvat odottavan tapaamista innolla ja kertovan, että se oli heidän elämänsä yksi parhaista ajanjaksoista. Miten ihmiset voivatkin tuntea niin eri tavalla samoista kokemistaan asioista?

Yritän kovasti tutkia itseäni, mutta ajatukseni tuntuvat kiertävän kehää. Jäljet johtavat aina itseeni ja koen syyllisyyttä siitä, että olen sosiaalisissa suhteissa niin mustavalkoinen ja rajoittunut. Löydän näistä ahdistusta aiheuttavien ihmisten kanssakäymisistä ainakin yhden yhdistävän tekijän: arvostelevan asenteen minua kohtaan enkä oikein osaa käsitellä sitä. Arvostelu saattaa olla vain toisen ihmisen tyyli esittää asioita, mutta minä koen sen henkilökohtaisena kritiikkinä, joka saa minut tolaltani päiväkausiksi. En pysty olemaan tällaisten ihmisten läheisyydessä.