Tampereen yliopistollisen sairaalan etiologia ja epidemiologia kuvaa näin: "Persoonallisuushäiriö on pitkäaikainen ja joustamaton ajattelu-/käyttäytymismalli, joka ilmenee laajasti elämän eri osa-alueilla. Häiriö aiheuttaa henkilölle itselleen tai hänen läheisilleen kärsimystä. Persoonallisuuden häiriöille altistavat neurobiologiset poikkeavuudet ja traumaattiset tapahtumat sekä puutteelliset psykologiset sopeutumiskeinot ja ihmissuhdevaikeudet. Ne altistavat myös muille mielenterveyden häiriöille (mm. mieliala-, ahdistuneisuus-, syömis- ja päihdehäiriöille)."
Terveyskirjasto täsmentää, että: "Epävakaata persoonallisuutta luonnehtii pitkäkestoinen tunteiden, ihmissuhteiden ja minäkuvan epävakaus. Yksilö kokee voimakasta sisäistä tuskaa, jota hänen on vaikea kestää ja jonka kanssa hän siksi yrittää tulla toimeen usein epätoivoisin ja itsetuhoisin tavoin.
Häiriöstä kärsivän tunneherkkyyttä voi verrata palovammapotilaan vereslihavaiheeseen: on kuin suojaava tunneiho puuttuisi, ja kaikki tuntuu sietämättömän voimakkaasti. Tunnetilan muutoksia laukaisevat usein ihmissuhteissa tapahtuvat asiat, jotka yksilö mieltää esimerkiksi torjunnaksi, välittämisen puutteeksi ja hylkäämiseksi.
Epävakaasta häiriöstä kärsivät ovat hyvin sensitiivisiä ja herkkiä ympäröiville olosuhteille. Muutokset ulkoisissa turvaa tuottavissa puitteissa voivat merkittävästi vaikuttaa vointiin. Voimakkaat tunnetilat tiivistyvät äärimmäisen psyykkisen tuskan ja toivottomuuden tunteiden sävyttämiksi kriiseiksi. Häiriön akuuttivaiheessa tuntuu siltä, että uusi kriisi ilmenee pian yksilön toivottua edellisestä."
Tunnistan pitkäaikaiset, toistuvat sekä joustamattomat päänsisäiset käskyt ja äänet, mutta en enää niin voimakkaina, kuin muutamia vuosia sitten. Tunnistan myös tuskastumisen omaan kyvyttömyyteeni tulla toimeen käytösmallieni kanssa. Nykyään enemmän niin, että tiedostan terveemmän mallin käyttäytyä, mutta en aina pysty siihen. Edelleen koen sensitiivisesti ja hyvin voimakkaasti ulkoiset asiat, ja ne suistavat minut helposti epätoivotulle polulle, joka johtaa itsesyytöksiin, ahdistukseen ja lopulta masennukseen. Mutta tällä hetkellä en koe, että eläisin elämääni kriisistä kriisiin. Kriisien väleissä on hyviäkin aikoja, enkä uhriudu kaikesta.
Ymmärrän tekijät diagnosointini takana: neurobiologiset ja traumaattiset syyt sekä psykologiset tekijät, ja ymmärrän miksi ne ovat johtaneet vuoroin mieliala-, ahdistuneisuus-, syömis- sekä päihdehäiriöihin. En kuitenkaan koe mieleni olevan enää täysin tuuliajolla ja pelkästään impulssien vietävissä, vaan osaan välillä maadoittaa itseni, kun pää alkaa ottaa kierroksia. Olen kuitenkin koko ajan tietoinen rajoitteistani, kuten toukokuussa 2018 olen kirjoittanut.
Osaan nykyään naurahtaa itselleni, vaikka olenkin usein uuvuksissa elämisestä itseni kanssa. Tunnen jopa nopeita välähdyksiä myötätuntoa pientä minua kohtaan, joka on jaksanut niin hienosti, vaikka on tahtomattaan joutunut liian kipeisiin paikkoihin, joista johtuen minuus vahvistumatta. Enää en kuitenkaan jaksa ihan koko aikaa syyttää itseäni kaikesta, koska tiedän, että itsesyytökset johtavat poikkeuksetta vielä huonompaan oloon. Osaan tunnistaa milloin puhuu häiriö ja milloin terve aikuinen, mutta stressitilanteessa en pysty toimiaan terveen aikuisen tapaan.
Vastaus otsikon kysymykseen on kuitenkin kyllä: koen, että kuntoutusterapia, oma henkinen työ sekä ammatin vaihto ja siihen liittyvä itsereflektio ovat auttaneet pärjäämään rajoitteideni kanssa paljon paremmin. Yksi käännekohdista oli oivallus siitä, ettei kenenkään ihmisen hyvinvointi ole sataprosenttista. Kukaan ei ole kokonainen. Muistan tämän oivaltamisen hetken erityisen lämpimästi: täydellisyyttä ei tarvitsekaan tavoitella. Riittää, että pärjäilee ja saa piirakan palaset edes samalle lautaselle.
 |
| Hyvinvointipiirakan palaset samalla lautasella |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti