perjantai 28. elokuuta 2020

Hyviä huomioita itsestä

Uutta työuraa on takana reilut seitsemän kuukautta. Tahti on ollut kova ja tuntuu, että se yhä kiihtyy. Olen ollut vuoroon voipunut, äärirajoilla ja puhkiväsynyt. Olen antanut itselleni takarajoja ja ties mitä takaporttisuunnitelmia, että jaksaisin. Olen uudestaan ja uudestaan päättänyt siirtää tunteeni sivuun ja jaksaa ensin tunnin kerrallaan, sitten päivän ja lopulta koko viikon.

Raskaimpina uuden oppimisen hetkinä olen palannut terapiasta tuttuihin ajatusmalleihin tunteista, jotka saavat tulla ja mennä sekä hetkistä, jolloin yritän keskittyä vain olemaan, tuntemaan ja havainnoimaan kehoa ja ympäristöä. Olen useimmiten osannut siirtää työasiat pois mielestä öisin ja nukkua kohtuullisen hyvin paineenkin keskellä. Tai ainakin yrittänyt suhtautua valvottujen öiden jälkeisiin päiviin lempeän hyväksyvästi.

Siltikään en ole ollut kertaakaan jaksamisen kanssa täysin selkä seinää vasten, vaikka sitä edellisen uupumuksen jälkeen pelkäsin. Aiemmin ajattelin, etten enää koskaan olisi työkykyinen. Pelkäsin, että paniikkihäiriö alkaisi jälleen nostaa päätään ja ahdistus nostaisi oksennuksen kurkkuun.  Että jotain korvaamatonta olisi mennyt rikki vuosien paineessa, vääränlaisessa työssä.

Olen tässä matkan varrella pohtinut paljon tapaani olla, elää ja ajatella. Olen onnistunut oivaltamaan pieniä asioita, joiden vuoksi koen, että kovasta työtahdista huolimatta olen enemmän oikeassa paikassa kuin aikoihin. Jaksamisen näkökulmasta oleellista ei välttämättä olekaan se ala, jolla työskentelee, vaan tapa, jolla alalla työskennellään.

Olen aina tiennyt olevani hyvin aikaansaava ja tehokas, kun saan käyttää omaa tapaani työskennellä ja saan suunnitella ajankäytön työtehtävien suorittamiseksi parhaalla mahdollisella tavalla. Silloin viihdyn työssäni ja olen tehokkaimmillani. Jos joku hengittää jatkuvasti niskaan, en viihdy eikä silloin mistään tule mitään. Olen aina ollut kova tekemään töitä enkä useinkaan ole osannut tai uskaltanut vetää rajaa työmäärille tai vastuulle. Saa olla todella katastrofaalinen tilanne, että saan sanottua, etten jaksa tai pysty. Jos työn organisointi ja vastuut ovat kovin epäselviä eikä äärimmäistä hätähuutoani tajuta tai se jätetään kokonaan huomiotta, valun johonkin mistä ei enää ole paluuta.

Uudessa työssäni työn suorittaminen on hyvin systemaattista. Työ vaatii tarkkuutta ja samanaikaisesti hyvin laaja-alaista ajattelua asiakkuuden ympärillä, mutta tiedän koko ajan mitä minulta odotetaan ja mitä vastuulleni kuuluu. Kukaan toimenkuvan mukaisia töitä osaamaton ei kuvittele tietävänsä miten työt voi tehdä, koska ketään toimenkuvaa osaamatonta ei työssä ole. Työ on hyvin organisoitua, ihmisiä ainakin yritetään kuunnella ja vapauksia annetaan yhtä aikaa vastuun kanssa. Töitä on paljon, mutta työt saa tehdä omalla tempolla ja systeemillä, sillä lopputulos on se, joka ratkaisee.

Vaikka työstä uupuukin aiempi visuaalinen luovuus ja luovien alojen nauttima status, niin vajetta paikkaa moni muu erityistaitoa vaativa osa-alue: valtava määrä kirjallisia ja kielenhuollollisia tehtäviä, laajojen järjestelmien hallintaa ja ennen kaikkea ajattelua, jossa keskeisessä roolissa ovat erilaiset ratkaisut ja ihmisen tilanteen kokonaisvaltainen ymmärtäminen. 

On hienoa saada tämänkaltaisia onnistumisen kokemuksia työelämässä, koska ne auttavat pysymään työkykyisenä ja vahvistavat kokemusta tasavertaisuudesta. Hetkittäin koen epätodellisuuden tunteita: voisiko tämä nyt olla se - pieni aavistus maailmasta, joka on usealle täysin normaalia - työ, jota voi tehdä ilman että käy vessassa tunnin välein itkemässä tai oksentamassa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti