Kuljen polkuani, ja ihmettelen: miten olen taas tässä? Vaikka kuinka keskityn hetkeen - hengittelen, mietiskelen ja tunnistan ajatusten olevan vain ajatuksia, jotka tulevat ja menevät - päädyn toistuvan masennuksen pyörteisiin. Onhan se positiivista, että tunnistan nykyään oireet ajoissa, mutta ei se poista pettymystä omaa mieltä kohtaan - miten en sittenkään ole onnistunut muuttumaan?
Depressio tuntuu mustalta sateelta, joka peittää kaiken. Tuntuu aivan kuin se pitäisi minua pilkkanaan; käyn terapiassa, opiskelen, luen, ajattelen ja opettelen, ja juuri kun luulen muuttuneeni, tulee musta sade ja kastelee ihan kaiken. Kaikki purkautuu tahattomana raivona, kiukkuna, itkuna ja jaksamisen puutteena, jonka jälkeen syytän ja inhoan itseäni.
Tällä kertaa kaikki tuntui lähtevän työnhausta: pieni viaton työhakemus, valtava innostus ja lopulta syvä pettymys. Pettymys itseeni, työelämään ja koko yhteiskuntaan. En edelleenkään kelpaa, vaikka muuttaisin itseni täysin toisenlaiseksi. Minut on kirottu ja olen syntynyt kadun varjoisalle puolelle. Keskitän kaikki mieleni voimat ajatukseen, että tämä ei ole minun syytäni. En valinnut itselleni mielenterveysongelmia, ihan niin kuin diabeetikko tai allergikkokaan eivät valinneet sairauksiaan. Mutta silti - syyllisyys vetää sateen huuhtelemana tasapainon mennessään.
