Olen minuuteni aallonharjalla. Minusta tuntuu ja minä toivon, että olen löytämässä jotain uutta ja suurempaa. Saan voimaa uusista ihmisistä, käytän heitä peileinä ja alan ymmärtää, että minulla kenties onkin joku tarkoitus tässä suuressa sekamelskassa, jota elämäksi kutsutaan. Osaan jopa asettua hetkeksi tarkkailijan rooliin ja olla vertaamatta
itseäni muihin. Sain myös kerran sanottua EI ilman, että tunsin suurtakaan
ahdistusta.
Olen onnistunut selättämään useita kriisipiikkejä hengittämällä tuskan ulos ja miettimällä, että ajatukseni ovat vain ajatuksia - antaa olla vaan. Ja että kaikki ajatukseni eivät ole totta, vaan pelkkää kuvitelmaa, hyvässä ja pahassa. Voin muuttaa vain omia ajatuksiani, en toisia ihmisiä, vaikka he olisivatkin ikäviä, väärässä ja ahdasmielisiä.
Löysin itseni jopa toistamista mielessäni mantraa: olet ihana, vaikka en ole aiemmin uskonut mielikuvahömpötyksiin. Tällä kertaa se antoi voimaa. Sanoin mielessäni useita kertoja olevani ihana ja juuri sopiva. En sitä tietenkään heikkoina hetkinä usko, mutta huonoina siitä saa toivoa.
En uskalla sanoa ääneen, mutta kuiskaan: saatan onnistuakin tässä matkassa.
