Takana on 2/3 terapeutin haastattelukäynneistä. Olen elävä esimerkki nykyajan vaatimusten kanssa painivasta epäitsetuntoisesta ihmisestä, sillä ensimmäisen käynnin leimasi omituinen höpöttäminen. Mietin koko istunnon ajan, että haastattelu on ikään kuin näyte tai esitys siitä, että onko minusta terapiaan. Näin asia esitettiin minulle psykiatrisella: terapeutin etsiminen on kokonaisvaltaista työtä ja kun terapeutin viimein löytää, hän tekee haastattelun, ja katsoo tuleeko kyseinen ihminen saamaan mitään hyötyä terapiasta eli kannattaako sitä hänen kanssaan aloittaa.
Yritin siis saada kaiken itsestäni irti siinä kolmessa vartissa. Terapeutti oli vähän häkeltynyt ja kertoi, että olin puhunut niin paljon, ettei hän saanut tarvittavia kysymyksiä esitettyä. Toisaalta hän kuulemma sai jutuistani melko paljon vastauksia irti. Tyhmä minä! Miksi en olisi vain ollut hiljaa ja kuunnellut mitä hänellä olisi ollut kysyttävää ja antanut hänen johdatella keskustelua. Sanoin hänelle suoraan, että minua ahdistaa tämä haastattelu, koska minun pitäisi olla jotenkin tietyn tyyppinen, että minut hyväksytään "jatkoon". Haastattelija naurahteli ja kertoi asian olevan niin, että hän haastattelee siksi, että tietäisi millä tasolla minun itsekäsitykseni on, kuinka motivoitunut olen muuttamaan suuntaa ja kuinka vaikeista häiriöistä on kysymys. Toinen kerta meni jo huomattavasti rennommin. Terapeutti kyseli elämästä matkan varrella, suhteista muihin ihmisiin, työhön, lapsiin ja elämään ylipäätään. Koko ajan hän kirjoitteli asioita ylös, oli rauhallinen ja muutenkin lämminhenkinen. Lopuksi hän kertoi, että traumaterapia tuntuisi olevan minulle varsin sopiva terapiamuoto johtuen melko rajusta lapsuuden ja varhaisaikuisuuden tapahtumista ja kyvyttömyydestä käsitellä niitä. Olen siis virallisesti päässyt "jatkoon".
Ensi viikolla on viimeinen käynti, jolloin terapeutti ei enää niinkään haastattele minua, vaan kertoo miten asia etenee jatkossa: saan b-lausunnon lääkäriltä, laitan hakemuksen Kelaan ja odottelen päätöstä. Varsinainen terapia alkaa vasta syksyllä, sillä luvassa on kesäloma ja vähintään seitsemän viikon käsittelyaika Kelassa. Minulla ei ole mihinkään kiire, sillä epävakaa persoonani ja impulsiivinen persoonanhäiriöni kummatkaan tuskin kesän aikana mihinkään katoavat. Jos näin onnellisesti kävisi, voisin varmasti peruuttaa terapian...
