Kävin taas terapeutilla. Kognitiivisen psykoterapian aloitusta on pakko siirtää, sillä se vaatii 1-2 käyntiä viikossa ja terapiaan pitää sitoutua 1-2 vuodeksi. Aloitan uudessa työssä muutaman viikon päästä, opiskelen samalla, teen lopputyötä ja yritän olla perheen äiti sekä vaimo. En pysty keskittymään ja jakamaan aikaani terapeutin kanssa, vaikka niin kovin sitä tarvitsisin. Sovimme, että siirrämme aloitusta puolella vuodella, jolloin on toivottavasti seesteisempi aika.
Läsnäoloterapian sijaan minulle tarjottiin mielenkiintoista tukea: virtuaaliterapiaa. Sehän passaa minulle, jonka elämä on koko lailla virtuaalista. Opiskelen, teen ostoksia ja hoidan asioita usein virtuaalisesti, joten antaa tulla vaan terapiaakin. Se kuitenkin kuulosti siltä, että siitä olisi hyötyä minulle, sillä virtuaalisen maailman toisella laidalla on oikea psykoterapeutti, joka antaa kerran viikossa toiminnallista terapiaa eli tehtäviä, joita minun pitää viikon aikana miettiä. Terapeutti siis ohjaa tekemisiäni ja antaa minulle niistä palautetta. Kuulostaa vähän laihalle, mutta toisaalta paremmalle ratkaisulle kuin "juttelu sairaanhoitajan kanssa", joka oli toinen ehdotus. En halua jutella, sillä olen jutellut tosi paljon. Haluan toimintaa, johon joudun osallistumaan itse ja johon joku minua viisampi tarttuu ja kertoo mikä meni vikaan. Toistojen jälkeen voisin ymmärtää miten toimia eri tilanteissa kenties itsellenikin armollisemmin.
torstai 23. heinäkuuta 2015
Vertaistukea ja yllättäviä havaintoja
Hätkähdin, kun Apu-lehdessä oli parin aukeaman juttu Rosa Meriläisestä otsikolla "Häpeämätön". Olen aina ajatellut hänen olevan voimakas tahtonainen, joka ei pienistä murru ja jos murtuukin, ei varsinkaan tarvitse ulkopuolisen apua. Vähän niin kuin itsekin. Murtuminen on vielä okei, mutta itse pitää kiivetä ylös. Juttu sipaisi niin läheltä, että kaivoin netistä lisää Meriläisen kirjoituksia (HS, Rosa Meriläisen kolumnit). Hätkähdin lisää, sillä Rosa kertoo lähes kaikilla sanoillaan myös minun tarinaani. Iloisen spontaani säheltäjä ja alakuloisuuteen taipuva vastuunkantaja samassa paketissa.
Koin samanlaisen oivalluksen terapiassa kuin Rosakin: oivallus siitä, että on pysyvä taipumus masennukseen persoonasta johtuvien syiden vuoksi. Että jatkossakin tullee tarvitsemaan ammattilaisen apua silloin tällöin eikä se ole niin iso juttu. Koska on itseäänsäästelemätön ja -säälimätön tyyppi, joutuu välillä polvilleen, kun ei enää jaksa. Ja vyyhti on valmis, sillä polvilleen meno tarkoittaa säälimättömälle tyypille omaa heikkoutta, josta pitää ruoskia itseään. Nämä ovat tietenkin kielikuvia, sillä ei täällä ruoska ole koskaan heilunut, mutta itsekritiikin ja itsetunnon ääni osaa rankaista ilman ruoskaakin.
Olen ihmetellyt sulkeutuneiden aikojen lomassa ajoittaista ja pakonomaista tarvetta puhua ja usein myös muiden päälle. Yritän kuunnella ja käyttäytyä, mutta silti puhun mitä ihmeellisimpiä asioita, joita en ole suunnitellut puhuvani...ja muiden päälle. Aina en edes tiedä mitä sanon, vaan sanat tippuvat suustani ja olen yhtä ihmeissäni kuin kanssaeläjätkin. Rosa Meriläisen haastatteluja kuunnellessani ymmärrän persooniemme samankaltaisuuden, sillä hän on ärsyttävyyteen asti päälle puhuja ja höpöttäjä. Minun onnekseni en ole julkisuuden henkilö enkä paljon esillä, sillä olisin varmasti vähintäänkin yhtä rasittava. Olen mietinyt, että koska omassa päässäni on niin paljon asioita sekavassa järjestyksessä, niin ajatukset haluavat tulla ulos juuri sillä hetkellä, mikäli mielivät osallistua keskusteluun tai sitten ne hukkuvat päähäni ikuisiksi ajoiksi.
Vainoharhaisuus liittyy samaiseen itsekritiikki-tyyppiin pääni sisällä. Se huutelee välillä asioita, joita en haluaisi kuulla. Nyt kun olen saanut lääkkeillä masennuksen hallintaan ja päässyt persoonanhäiriön käsittelyyn, niin tyyppi on ollut melko hissuksiin. Nyt vasta tajuan, miten paljon se on vaikuttanut persoonaani aiemmin. Aina en ole uskaltanut pyytää ihmisiä käymään, sillä tyyppi on kertoillut minun olevan sen verran tylsä ja ei-pidetty ihminen ettei kukaan kuitenkaan tulisi. En myöskään ole aina uskaltanut lähteä itse liikkeelle ja aivan samoista syistä. Tai olen luullut ihmisten puhuvan minusta pahaa, arvostelevan tekemisiäni tai elämäntapaani. Ei ihme, että koko elämäni on tuntunut raskaalta matkalta, sillä näiden uskomusten kanssa on ollut hankala elää, koska minulle ne ovat olleet totuuksia. Nyt en aina oikein tiedä mikä on totta ja mikä kuvitelmaa.
Lähteet, joihin viitattu:
http://www.apu.fi/artikkeli/rosa-merilainen-kukaan-ei-kesta-mita-tahansa-yksin
http://www.hs.fi/elama/aihe/rosamerilaisenkolumnit/
Koin samanlaisen oivalluksen terapiassa kuin Rosakin: oivallus siitä, että on pysyvä taipumus masennukseen persoonasta johtuvien syiden vuoksi. Että jatkossakin tullee tarvitsemaan ammattilaisen apua silloin tällöin eikä se ole niin iso juttu. Koska on itseäänsäästelemätön ja -säälimätön tyyppi, joutuu välillä polvilleen, kun ei enää jaksa. Ja vyyhti on valmis, sillä polvilleen meno tarkoittaa säälimättömälle tyypille omaa heikkoutta, josta pitää ruoskia itseään. Nämä ovat tietenkin kielikuvia, sillä ei täällä ruoska ole koskaan heilunut, mutta itsekritiikin ja itsetunnon ääni osaa rankaista ilman ruoskaakin.
Olen ihmetellyt sulkeutuneiden aikojen lomassa ajoittaista ja pakonomaista tarvetta puhua ja usein myös muiden päälle. Yritän kuunnella ja käyttäytyä, mutta silti puhun mitä ihmeellisimpiä asioita, joita en ole suunnitellut puhuvani...ja muiden päälle. Aina en edes tiedä mitä sanon, vaan sanat tippuvat suustani ja olen yhtä ihmeissäni kuin kanssaeläjätkin. Rosa Meriläisen haastatteluja kuunnellessani ymmärrän persooniemme samankaltaisuuden, sillä hän on ärsyttävyyteen asti päälle puhuja ja höpöttäjä. Minun onnekseni en ole julkisuuden henkilö enkä paljon esillä, sillä olisin varmasti vähintäänkin yhtä rasittava. Olen mietinyt, että koska omassa päässäni on niin paljon asioita sekavassa järjestyksessä, niin ajatukset haluavat tulla ulos juuri sillä hetkellä, mikäli mielivät osallistua keskusteluun tai sitten ne hukkuvat päähäni ikuisiksi ajoiksi.
Vainoharhaisuus liittyy samaiseen itsekritiikki-tyyppiin pääni sisällä. Se huutelee välillä asioita, joita en haluaisi kuulla. Nyt kun olen saanut lääkkeillä masennuksen hallintaan ja päässyt persoonanhäiriön käsittelyyn, niin tyyppi on ollut melko hissuksiin. Nyt vasta tajuan, miten paljon se on vaikuttanut persoonaani aiemmin. Aina en ole uskaltanut pyytää ihmisiä käymään, sillä tyyppi on kertoillut minun olevan sen verran tylsä ja ei-pidetty ihminen ettei kukaan kuitenkaan tulisi. En myöskään ole aina uskaltanut lähteä itse liikkeelle ja aivan samoista syistä. Tai olen luullut ihmisten puhuvan minusta pahaa, arvostelevan tekemisiäni tai elämäntapaani. Ei ihme, että koko elämäni on tuntunut raskaalta matkalta, sillä näiden uskomusten kanssa on ollut hankala elää, koska minulle ne ovat olleet totuuksia. Nyt en aina oikein tiedä mikä on totta ja mikä kuvitelmaa.
Lähteet, joihin viitattu:
http://www.apu.fi/artikkeli/rosa-merilainen-kukaan-ei-kesta-mita-tahansa-yksin
http://www.hs.fi/elama/aihe/rosamerilaisenkolumnit/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)