Minäkö introvertti?

Sain psykoterapiaistunnon päätteeksi terapeutilta lainaan Linus Jonkmanin Introvertit – työpaikan hiljainen vallankumous -kirjan, joka käsitteli introvertteja työelämässä. Mietin miksi terapeutti halusi minun lainaavan kyseisen kirjan, mutta en nähnyt syytä kieltäytyäkään, sillä olimme sivunneet terapissa jonkin verran ihmisen perusolemuksia, perimässä saatuja introvertismia ja ekstrovertismia.

Olen aina luullut olevani ekstrovertti, sillä olen tuntenut lapsesta saakka vetoa esiintymiseen. Tai olen luullut tuntevani vetoa esiintymiseen, mutta asia ei olekaan niin yksinkertainen: Pidän erittäin paljon siitä tunteesta, jonka laulaminen minussa itsessäni aiheuttaa. Se tyynnyttää, auttaa keskittymään ja antaa tunteen siitä, että osaan jotain, jolloin omanarvon tunteeni hetkellisesti kasvaa. Samoin pidän siitä tunteesta, jonka huomaan laulamiseni aiheuttavan niissä, jotka siitä pitävät. Itse esiintymisestä en pidä, sillä en halua asettua esille kaikkien arvioitavaksi.

Pidän yksin olemisesta, mutta en yksinäisyydestä. Yksinäisyyden tunne ei välttämättä liity ollenkaan yksin olemiseen, sillä suuremmassa joukossa tunnen myös usein yksinäisyyttä. Tarvitsen omaa rauhaa keskivertoa enemmän ja akkuni kuluvat nopeasti loppuun, jos joudun olemaan pitkään muiden seurassa. Pidän lyhyistä pätkistä seurallisuutta, mutta seurustelun jatkuessa pidempään alan ahdistumaan.

Näitä kaikkia tunteita ja paljon muuta olen löytänyt Jonkmanin kirjasta. En voi käsittää, että olen yli neljäkymmentä vuotta luullut (vai toivonut) olevani ekstrovertti, koska ekstroverteillä on mukavampaa ja heitä arvostetaan enemmän sekä asiantuntija- että johtotehtävissä. Länsimainen (työ)elämä suorastaan vaatii ihmistä olemaan ekstrovertti: ottamaan kantaa, esittelemään osaamistaan ja tekemään tiimityötä. Introvertismia pidetään vastenmielisenä ominaisuutena, liki sairautena, jota kukaan ei itselleen halua.

Kirjan ensisanoista lähtien olen vain nyökytellyt mielessäni, sillä niin minuuteeni osuvasti Jonkman kuvaa introvertismin pääpiirteitä ja käyttäymismalleja. Kirjan lopussa on pitkä testi, jonka rehellisesti tekemällä voi saada yllättäviä vastauksia. Minua vastaus ei enää yllättänyt, sillä kirjaa lukiessani olin jo hyvin varma, että tässähän ollaan melko introvertteja.

Olin luullut olevani ekstrovertti siitäkin syystä, että olen hyvinkin seurallinen ja ulospäin suuntautunut. Mutta vain aika ajoittain ja siksi olen luullut vetäväni koko ajan jonkinlaista roolia. Kirjassa tämäntyyppinenkin käyttäytyminen oli avattu useimpien introverttien tavaksi toimia. Koska introvertin sisäinen maailma on tapahtumarikas ja introvertti elää sen tuomasta energiasta, toisin kuin ekstrovertti, joka saa energiansa ihmisten välisestä kanssakäymisestä, tuppaa introvertille myös käymään niin, että muut ihmiset kuluttavat sisäisen energian loppuun, jolloin pitää saada tilaa olla itsekseen, jotta akut pääsevät taas täyttymään. Hyvin sanottu. Itse pidän kyllä ihmisistä, mutta en jaksa heitä kovin kauaa. Tyhjänpäiväisistä ihmisistä en pidä lainkaan, sillä siinä sitä energiaa vasta kuluukin.

En ensin uskonut saavani oikein mitään hyötyä tai minkäänlaisia tuloksia käymästäni terapiasta. Nyt alan ymmärtää sitä pitkää matkaa, josta useammat psykoterapiassa käyneet ovat puhuneet. Mitään ei saa tarjottimella annettuna eikä kukaan anna vastauksia. Ajatustyö on kokopäiväistä ja oman itsensä analysointi vaatii mielen riisumista pikku hiljaa alastomaksi. Terapia on todella raskasta enkä pysty useinkaan avautumaan siellä yhtään, koska en pääse kiireisen päivän päätteeksi oikealle taajuudelle. Mieli ei ole vielä ainakaan keventynyt matkan varrella, vaan terapista lähtiessä ovat kulmat usein kurtussa ja on ollut vaikeaa palata lapsiperheen arkeen vääntämään makaronilaatikkoa ja täyttämään tiskikonetta.

Olen kuitenkin huomannut, että kun asioille ja tekemisille on alkanut saamaan nimiä, niin on päässyt käsiksi useisiin hankaliin asioihin, joita on tottunut lakaisemaan maton alle. Nyt totuttelen olemaan rohkeasti introvertti ja miettimään mistä saan voimaa ja mikä sitä energiaa syö. Kannattaa tutustua kirjaan jos on vähääkään kiinnostunut siitä, millaiselta erilaisten ihmisten kanssa toimiminen tuntuu ja miksi. Kirjasta saa myös uudenlaisen käsityksen ulos- ja sisäänpäin suuntautuneista ihmisistä, sillä mikään ei ole koskaan mustavalkoista. Meissä kaikissa on ripaus kumpaakin perimää, mutta oman persoonallisuustyypin tiedostaminen ja hyväksyminen auttaa suoriutumaan arjesta paremmin. Oma persoonallisuustyyppimme on se mikä on eikä se siitä tule muuksi muuttumaan.

Päässäni on hurrikaani

Olen viime aikoina joutunut miettimään ystävän kysymystä, että miltä tuntuu olla minä. Miksi tarvitsen terapiaa, vaikka olen näin iloinen ja ulospäin suuntautunut?

Samaa olen miettinyt paljon ja hartaasti. Varsinkin niinä hetkinä, kun mieleni on kirkas, olotila innostunut ja koen olevani jumalan lahja koko ihmiskunnalle. Juuri näinä hetkinä olen aikonut perua terapian, koska koen vieväni oikeasti apua tarvitsevien aikaa ja yhteiskunnan resursseja.

Mutta pian tällaisen olotilan jälkeen alkavat ajatukseni yleensä kiertää kehää. Alan taas ajatella olevani maailman onnettomin tunari, joka ei osaa mitään eikä ansaitse mitään. Olen ruma, tyhmä, lihava, ammattitaidoton ja itsekäs. Pelkään paljastuvani tavalliseksi kuolevaiseksi, josta ei kukaan pidä. Tunnen, että esirippu on laskeutunut enkä enää halua vetää roolia, jossa hymyilen, vastailen iloisesti kysymyksiin ja muistan myös olla vastavuoroinen, avarakatseinen, sosiaalinen, kiitollinen, elämäniloinen, positiivinen ja myötätuntoinen. Huomaan ajattelevani etten oikein osaa olla. En osaa olla, koska en tiedä kuka olen ja mistä pidän. Alan raivoisasti etsiä vastauksia. Mistä minä pidän? Mikä minulle tuottaa iloa? En tiedä.

Se, että mielialani vaihtelevat päivänkin aikana useita kertoja ei vaadi mitään erityistä syytä, vaan olen usein joko masentunut, vihainen, alakuloinen, kohtalaisen normaali, ylivirittynyt tai jopa maaninen. Ihmisten läsnöolo ja asenne vaikuttavat omaan olemiseeni hyvin vahvasti ja sulaudun helposti muiden tunnetiloihin ja hukkaan omani. Ja tunnen syyllisyyttä, että näin on. Koska hukkaan minäni, niin minulla on paljon dissosiatiivisia oireita eli vieraita ajatuksia ja muiden läsnäoloa päässäni, enkä silloin tunne itseäni tai kehoani oikeaksi, en tunnista ympäristöä tai koe sitä todelliseksi. Stressitilanteessa olen hyvin paranoidinen, jonka olen vasta hiljattain tajunnut. Ajatukseni ovat olleet vainoharhaisia, vaikka olen pitänyt niitä totuuksina. Pääni sisäinen dialogi on muka vahvistanut niiden todellisuuden.

Olen impulsiivinen, vaikka osaan useimmiten ja varsinkin vanhemmiten ajatella ennen kuin toimin, ainakin muihin ihmisiin liittyvissä asioissa. Kun taas innostun jostain asiasta, teen sitä satasella, mutta kun motivaatio jostain syystä kärsii, myös kiinnostus loppuu. Vastuuntuntoisena ihmisenä teen yhteiskunnan vaatimat (työ)asiat valmiiksi, vaikka hampaat irvessä, mutta muita, useita meneillään olevia ideoita ja asioita, en tunnu saavan valmiiksi niillä kriteereillä millä haluaisin. Olen melko huono sitoutumaan pitkäjänteiseen työskentelyyn ja ahdistun, jos minulta vaaditaan sitoumuksia.

Itsehillintäni on aina ollut poskettoman huono: alkoholi, tupakka, ylensyönti...Jään aina helposti koukkuun hetkellisesti rauhoittaviin asioihin. Olen onnistunut rajoittamaan alkoholia, tupakan lopetin kokonaan ja ylensyönninkin kanssa pärjäilen. Mutta ajatustasolla teen koko ajan töitä hillittömän luonteeni kanssa. Välillä saan niskalenkin ja kaikki on kontrollissa, jolloin rakastan itseäni. Kun itsehillintä jälleen kerran pettää, on inho ja halveksunta syvää.

Kysymykseen miltä tuntuu olla minä, ei ole sopivaa vastausta, mutta sain sen ytimen jotenkin kiteytettyä: päässäni on hurrikaani. Tunnen, että pääni on jatkuvasti hyvin täynnä ajatuksia. Päässä on tietenkin tarkoituskin olla ajatuksia, mutta omaan makuuni minulla on niitä aivan liikaa eikä nillä ole useinkaan mitään tarkoitusta enkä osaa päästää niistä irti. Irralliset ajatukset pyörivät päässäni kovempaa ja kovempaa, ja haluaisin niiden pysähtyvän. Muistan nämä ajatukset jo varhaisesta teini-iästä. Että saisinpa ajatukset hetkeksi pois enkä miettisi koko ajan niin paljon. Luulen, että tässä on myös alkulähde esimerkiksi liian varhaiseen ja liialliseen päihteiden käyttööni. Ja moneen muuhunkin asiaan.

Tämän pohdinnan jälkeen ja näiden ajatusteni kanssa jatkan edelleen hyvin nöyränä terapiaa.

Uudet haasteet ja vähän terapiaa

Uusi työ, vanhat ajatukset. Tai, ehkäpä ei sittenkään. Olen tutkiskellut itseäni (minkä olen ehtinyt eli en kovinkaan paljon), sillä uusi työ on opettanut minulle taas lisää itsestäni. Huomaan, että en ole hyvä alainen. En kestä olla alaisena kenellekään, jonka koen olevan nuorempi tai kokemattomampi tai painostava, holhoava tai vielä kamalampaa, jos on noita kaikkia ja yrittää piilottaa sen retoriikan alle. Myös hierarkia on sietämätöntä, samoin kuin hauskat "äijävitsit" tai "käytäväkikatus". Olen antanut itseni myös huomata, että en edelleenkään kestä joutavaa jaarittelua enkä varsinkaan jargonia, jolla tehdään itsensä tärkeäksi. Ja jos en jossain viihdy, niin minusta tulee ihminen, jolla on vain synkkiä ajatuksia eikä se ole kovin mukavaa. Eniten maailmassa haluaisin olla mukava ja pidetty, kuten varmaan kaikki.

Näin ollen uusi työni ei ole ollut mikään tsemppari tässä meneillään olevassa mielenterveyden tasapainottamisohjelmassa. En koe saavani arvostusta, enkä pidä siitä. En koe olevani rehellinen, sillä teen työtä, josta en pidä. Omanarvontunne on laskenut samaan tahtiin mielenkiinnon kanssa, sillä olen tyystin väärässä hommassa. Huomaan himoitsevani suurempaa vastuuta, josta voisin saada flow:n tunteen, sillä nyt vain raahustan eteenpäin. Kun en saa suurta vastuuta, niin en oikein osaa sitä ottaa myöskään pienistä asioista. Ja siinä jo ollaankin ristiriidassa oman persoonani kanssa, sillä olen luonteeltani ylivastuuntuntoinen organisaattori. Koska en saa arvostusta, en anna sitä myöskään itselleni. Ei auta, vaikka kuinka taputtelen itseäni olkapäähän, että "anna itsellesi aikaa ja arvostusta ja bla bla blaa".

Muun muassa näistä ajatuksista olen puhunut psykoterapiassa, jota on nyt takana kahden istunnon verran. Häilyvän hillitön luonteeni on jo kyllästynyt koko terapiaan, sillä en ymmärrä sitä. Luulin, että istun siellä, vastailen sujuvasti terapeutin kysymyksiin lapsuudestani ja tulen ehjäksi. Sen sijaan hän kuuntelee ja minä puhun. Sanoin ensimmäisellä kerralla, että minua jännittää, koska en tiedä miten terapia etenee. Hän tyynnytteli sanomalla, ettei siinä ole mitään erityistä kaavaa: hän kuuntelee, välillä puhelee, mutta enimmäkseen minä olen äänessä ja johdattelen keskutelua. Höh! Minua on petetty. Poissa on elokuvista tuttu vuode, johon potilas asettuu ja terapeutti, joka istuu paperilehtiö sylissään ja antaa elämänohjeita.

Viime kerralla olin alavireinen enkä olisi jaksanut puhua mistään. Mutta koska pelkään hiljaisuutta, joka paljastaa oman onnettoman persoonani, täytin tapani mukaan huoneen puheella. Oksensin koko työminäni terapeutin eteen. Hän nyökytteli. Pian kolme varttia oli täynnä ja istunto päättyi. Tulin ulos jotenkin petettynä ja ahdistuneena. Stressiä pukkaa - minunko tässä pitää keksiä jokaiselle istunnolle aihe? Vastuuntuntoisena tyttönä olen jo aloittanut päässäni ranskalaisten viivojen luettelon ja hahmotellut jonkunlaisen rungon ja aikataulun terapialleni. Ihan sairasta.

Terapeutin haastattelukäynnit

Takana on 2/3 terapeutin haastattelukäynneistä. Olen elävä esimerkki nykyajan vaatimusten kanssa painivasta epäitsetuntoisesta ihmisestä, sillä ensimmäisen käynnin leimasi omituinen höpöttäminen. Mietin koko istunnon ajan, että haastattelu on ikään kuin näyte tai esitys siitä, että onko minusta terapiaan. Näin asia esitettiin minulle psykiatrisella: terapeutin etsiminen on kokonaisvaltaista työtä ja kun terapeutin viimein löytää, hän tekee haastattelun, ja katsoo tuleeko kyseinen ihminen saamaan mitään hyötyä terapiasta eli kannattaako sitä hänen kanssaan aloittaa.

Yritin siis saada kaiken itsestäni irti siinä kolmessa vartissa. Terapeutti oli vähän häkeltynyt ja kertoi, että olin puhunut niin paljon, ettei hän saanut tarvittavia kysymyksiä esitettyä. Toisaalta hän kuulemma sai jutuistani melko paljon vastauksia irti. Tyhmä minä! Miksi en olisi vain ollut hiljaa ja kuunnellut mitä hänellä olisi ollut kysyttävää ja antanut hänen johdatella keskustelua. Sanoin hänelle suoraan, että minua ahdistaa tämä haastattelu, koska minun pitäisi olla jotenkin tietyn tyyppinen, että minut hyväksytään "jatkoon". Haastattelija naurahteli ja kertoi asian olevan niin, että hän haastattelee siksi, että tietäisi millä tasolla minun itsekäsitykseni on, kuinka motivoitunut olen muuttamaan suuntaa ja kuinka vaikeista häiriöistä on kysymys. Toinen kerta meni jo huomattavasti rennommin. Terapeutti kyseli elämästä matkan varrella, suhteista muihin ihmisiin, työhön, lapsiin ja elämään ylipäätään. Koko ajan hän kirjoitteli asioita ylös, oli rauhallinen ja muutenkin lämminhenkinen. Lopuksi hän kertoi, että traumaterapia tuntuisi olevan minulle varsin sopiva terapiamuoto johtuen melko rajusta lapsuuden ja varhaisaikuisuuden tapahtumista ja kyvyttömyydestä käsitellä niitä. Olen siis virallisesti päässyt "jatkoon".

Ensi viikolla on viimeinen käynti, jolloin terapeutti ei enää niinkään haastattele minua, vaan kertoo miten asia etenee jatkossa: saan b-lausunnon lääkäriltä, laitan hakemuksen Kelaan ja odottelen päätöstä. Varsinainen terapia alkaa vasta syksyllä, sillä luvassa on kesäloma ja vähintään seitsemän viikon käsittelyaika Kelassa. Minulla ei ole mihinkään kiire, sillä epävakaa persoonani ja impulsiivinen persoonanhäiriöni kummatkaan tuskin kesän aikana mihinkään katoavat. Jos näin onnellisesti kävisi, voisin varmasti peruuttaa terapian...

Ajan- ja paikantajun katoaminen

Puhuin joskus aiemmin niistä pienistä hetkistä, jolloin en ikään kuin saa kiinni mistään. Noina hetkinä tuntuu kuin katsoisin itseäni itseni ulkopuolelta enkä olisi ollenkaan olemassa, vaikka samalla tajuan kaiken. Eilen oli pitkästä aikaa sellainen päivä. Aamusta alkaen jäin ajasta jälkeen enkä saanut sitä koko päivänä kiinni. Autoa ajaessani puristin silmät vähän väliä pikaisesti kiinni ja yritin hypätä takaisin omaan itseeni ja tähän hetkeen. Tuntui pelottavalta ajaa autoa, vaikka samalla koko ajan tiesin missä olen. Unohtelin koko ajan hetki sitten tapahtuneen. Ärsyttävää. Jouduin miettimään missä olen, mihin vein lapset vai veinkö mihinkään. Olo tuntuu näinä hetkinä tyhmälle ja ikävälle, ja pelkään arjen tilanteita, joissa oireet varmasti näkyvät myös muille. Tällaisina päivinä olen usemmiten niin paljon itsekseni kuin pystyn ja välttelen vuorovaikutustilanteita.

Ensimmäiset tämänkaltaiset tuntemukset muistan kokeneeni joskus varhaisessa teini-iässä. Luulin ihan viime vuoteen saakka, että minulla on joku vakava aivosolujen puutos, jonka olen aiheuttanut itse itselleni juomalla liikaa alkoholia tai kohdelleeni itseäni muutoin kaltoin; jättämällä vitamiinit ja hivenaineet suositustenmukaisesti liian vähäiseksi, saaneeni lapsena liian vähän kalanmaksaöljyä tai syöneeni koko elämäni liian prosessoitua tai epäpuhdasta ruokaa. Siis sitä samaa itseni syyllistämistä kuten aina.

Odotan kovasti terapian alkua, sillä elämäni maanantaikappaleena ahdistaa.

Mutta luettuani psykologin minusta kirjoittamia asioita ymmärsin, miksi minulle on ajateltu nimenomaan traumaperäistä terapiaa. Omat ajan- ja paikantajun katoamiset ovatkin traumaperäisiä ja niitä kutsutaan nimellä dissosiaatiohäiriö. Näistä lukeminen on auttanut ymmärtämään häiriötä ja sen syntymekanismeja. Ymmärtäminen ja häiriön kanssa eläminen ovat kuitenkin valitettavasti kaksi eri asiaa.

Lähde: dissosiaatiohäiriö

Oikeanlaisen terapeutin etsiminen

Tehtäväni oli etsiä itselleni oikeanlainen terapeutti ja käydä hänen luonaan haastattelukäynneillä. Sain tällaisen toimeksiannon psykiateriselta polilta helmikuussa ja käteeni kasan erilaisia verkko-osoitteita. Lamaannuin viikoiksi, sillä urakka tuntui liian suurelta. Olisi pitänyt lähestyä useita eri terapeutteja ja käydä tapaamassa pari kertaa heitä kaikkia, jotta oikea löytyisi. Tuntui hieman liian ylimitoitetulta projektilta, kun pelkästään kaupassa käynti tuntuu tällä hetkellä vievän kaiken energian.

Nyt näyttää siltä, että olen ehkä löytämässä itselleni terapeutin. Olo on kuin voittajalla, sillä kovin suuri taakka jätetään mielenterveyden kanssa painivalle ihmiselle. Käytin paljon aikaa siihen, että sain omat kriteerini selville: nainen, hyvä sijainti ja mahdollisuus ilta-aikoihin. Kelalla on myös omat kriteerinsä, joten tähän kapeaan haarukkaan ei enää montaa terapeuttia mahtunutkaan, sillä usealla heistä on myös verkkosivut, joissa lukee, jos terapeutti ei ota kyseisellä hetkellä uusia kuntoutuspotilaita vastaan. Yhdelle tällaiselle, joka "ei ota tällä hetkellä uusia asiakkaita, vaan vasta syksyllä" laitoin kuitenkin sähköpostia ja kyselin häneltä tietoa mahdollisista vapaista terapeuteista. Koska nyt eletään huhtikuuta ja luvassa on joka tapauksessa terapeuttien kesätauko, lupautui lähestymäni terapeutti itse ottamaan minut haastattelukäynneille, sillä terapian aloitus hänen kanssaan tulee venymään joka tapauksessa alkusyksyyn ennen kuin Kela on käsitellyt hakemukseni.

Toivon, että itsestäni löytyy tarvittava kapasiteetti, sillä psykoanalyyttisissa hoidoissa potilaan omalla työskentelyllä on keskeinen rooli, joten hoito sopii hyvin henkilöille, jotka ovat kiinnostuneita oman mielen tutkimisesta ja ymmärtämisestä sekä ovat motivoituneita työskentelemään itseymmärryksen lisäämiseksi.

Menen siis toukokuussa 1-2 haastatteluun tällaista psykodynaamista traumapsykoterapiaa varten ja toivon, että terapeutti olisi juuri sellainen, jolle voisin kuvitella puhuvani kaikesta. Aiemmat terapeuttikokemukseni eivät kyllä anna aihetta suuriin odotuksiin. Jos terapeutti osoittautuu minulle epäsopivaksi, annan periksi, sillä tällä hetkellä niin sanotusta hoitoon hakeutumisestani on yksi vuosi ja kaksi kuukautta. Jos joudun haastattelemaan useita terapeutteja, maksamaan jokaisesta haastattelukäynnistä sen 60 euroa ja yrittää toivoa, että joukossa olisi juuri minulle sopiva terapeutti, niin saa olla. Ehkäpä kokeilen sitten foliohattua saunassa...

Lähteet:
Foliohattu
psykodynaaminen terapia

Me, myself and I

No niin. Taas piehtaroidaan oman itsen ympärillä. Oikein kierretään ja vatvotaan. Ymmärsin juuri hetki sitten mistä se johtuu. Koska kevät. Ihana vuodenaika, joka useimmilla herättää uinuvan mielen talven apatiasta. Itselläni se on aina aiheuttanut kiihtynyttä sisäistä olotilaa ja väsynyttä asioiden suorittamista. Mieli haluaisi olla villi ja vapaa, mutta raahautuu silti mukana kuin väkisin. Jalat tuntuvat raskailta askeltaa ja tekisi mieli kömpiä tämän tästä komeroon hakemaan pimeydestä turvaa kaiken paljastavalta valolta.

Tämän vuoden kevät tuntuu erityisen vaikealta, sillä oma elämäntilanne ja kevät eivät sovi toisilleen. Olen päättämässä vajaan kolmen vuoden opiskelua, joka on ollut raskas taival, mutta samalla siinä on ollut jotain pysyvää ja muuttumatonta. Tenttejä, tehtäviä ja aina seuraavaan viikkoon jaksamista. Nyt kun opinnot ovat ohi, edessä on vain tyhjää ja pelottavaa. Sisältöä elämässä kyllä on: perhe ja asuminen täyttävät vuorokauden kaikki tunnit hyvin tehokkaasti, mutta se kalvava tyhjyyden ja ulkopuolisuuden tunne nousee taas syvältä kuin itse perkele pimeydestä.

Puserran jokaiseen hakemukseen koko persoonani kasaan
ja toivon, että joku kiinnostuisi.

Tämän kevään hankaluuteen liittyy olennaisesti työnhaun vaikeus. Ala, jolta haen työtä, on melko huonoissa kantimissa, joten yritin ennakoida, että työnhaku ei tule olemaan helppoa. Mutta silti. Heikko itsetunto ja mielialojen heilahtelut eivät ainakaan ole parantuneet parin viime kuukauden aikana. Tuntuu, että ihminen minussa kutistuu ja häviää pieneksi kuin rutistettu paperipallo, joka osaa kaikkea vähän muttei mitään kunnolla. Puserran jokaiseen hakemukseen koko persoonani kasaan ja toivon, että joku kiinnostuisi. "Valitettavasti ei tällä kertaa..." -viestit tippuvat sähköpostiin tasaisessa tahdissa nakertaen itsetunnon helmoja samalla kun rahattomuus vaivaa ja perheen tulevaisuus pelottaa.

Itse työ ei ole koko minuuteni perusta, sillä voisin olla vaikka lopun elämäni vapaa kirjailija, laulaja tai joku muu. Mutta vapaasti kirjailemalla ei makseta laskuja tai hankita välikausitakkeja lapsille. Eikä myöskään laulamalla kuitata kiinteistöveroa, valitettavasti. Työnhakuun kiteytyy koko oman aikuisikäni mittainen haave eli alan vaihto. Olen tehnyt paljon töitä sen eteen, että pääsisin tekemään muuta kuin mitä olen tehnyt aiemmin. Nyt kun opinnot ovat lopussa huomaan, ettei se välttämättä onnistukaan ja se kouraisee syvältä.

Matkalla psykoterapiaan

Vuoden kestänyt tutkimisjakso alkaa kantaa hedelmää. Sain lähetteen psykologin arvioon. Psykologi teki mm. arvion siitä, onko minunlaisilleni ongelmille saatavissa helpotusta psykoterapiasta ja jos on, niin minkälaisesta. Psykologi oli mukava ja tyyppinä rauhallinen. Keskustelimme tunnin verran ja täyttelin taas erilaisia kaavakkeita, jonka jälkeen hän oli tehnyt selkeän arvion, että minulle voisi löytyä apua. Vihdoinkin.

Minun vaivoihini sopii integratiivinen psykoterapiamenetelmä, koska olen liiankin analyyttinen ihminen ja tiedän teoriassa hyvin, miten asiat pitäisi hoitaa ja miten voisin  itsekin paremmin, mutta käytännössä en osaa toimia niin, vaan valun samoihin toimintamalleihin aina takaisin. Minulle sopii itse-analyyttinen menetelmä, jossa terapeutin avustuksella yritän löytää armollisemman tavan olla ja elää. Psykologi kehotti myös  jättämään kaikenlaisen diagnosoinnin omaan arvoonsa, koska tärkeintä ovat oireet ja miten niitä voisi helpottaa. Diagnoosit ovat vain tietoja, jotka järjestelmiin on tallennettava. Näin olen itsekin ajatellut, vaan kovasti ovat lääkärit halunneet erilaisia diagnooseja minusta tehdä. Ja varsinkin lääkitä niitä.

Kognitiivis-analyyttinen psykoterapia (KAT). Siinäpä minulle sopivan psykoterapian nimi. "Sen tavoitteena on psyykkisten oireiden ja ongelmien helpottuminen lisääntyneen itseymmärryksen ja vaihtoehtojen huomaamisen sekä uusien, joustavampien toiminta-tapojen kehittymisen myötä." (Kat ry). Terapiassa pääsen psykoterapeutin ohjauksella jäsentämään omia ongelmia, toimintatapoja ja erilaisia selviytymismalleja.

"Suuren päämäärän voi saavuttaa vain olemalla välittämättä pienistä esteistä."

Terapiasta jää maksettavaksi Kela-korvauksen jälkeen 200-300 euroa kuukaudessa enkä tarkaalleen tiedä mistä saan rahat, mutta oman itsensä toimintakyvystä on huolehdittava tai vaihtoehdot tulevat varmasti vieläkin kalliimmiksi. Yritän pitää positiivista virettä yllä hokemalla nuoresta saakka itselleni tärkeää mantraa: "suuren päämäärän voi saavuttaa vain olemalla välittämättä pienistä esteistä". Että varmasti tulen pian saamaan töitä. Ja että jos saan töitä, niin pääkoppa ei sitten taas petä minua.




Lähde: http://katyhdistys.fi/terapia

Voisinko muuttua toisenlaiseksi?

Onneksi nykyään naurattaa enemmän kuin itkettää. Masennuksen hallinta on onnistunut eikä sellaista pohjatonta toivottomuuden tunnetta ole enää tullut, vaan pelkästään pieniä aallonpohjia, joka lienee ihan normaalia. Olen käynyt sairaanhoitajan kanssa juttelemassa ja eräs uusi lääkäri haluaa nyt teettää perusteellisen kysymyspatteriston kaksisuuntaisen mielialahäiriön pois sulkemiseksi, mikä olisikin ihan paikallaan, sillä tällä hetkellä omissa tiedoissani näkyy jo neljä eri diagnoosia, joista neljännen eli keskivaikean masennuksen voi katsoa poistuneeksi. Jäljelle jää edelleen impulsiivinen häiriötyyppi, kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä rajatilatapaus.

Minusta on aivan yhdentekevää mikä sen taudin nimi on.

Minusta on aivan yhdentekevää mikä sen taudin tai ominaisuuden nimi on, kunhan pääsisin terapiaan eli juttelemaan jonkun viisaamman kanssa, joka osaisi kertoa miten saan itseni muuttumaan käytännössä, sillä teoriassa kyllä tiedän miten tulisi toimia ollakseen oikeanlainen ihminen. Uusi lääkärini kysyi, että minkä minä haluaisin tulevaisuudessa muuttuvan. Hyvä kysymys. Miettimättä sen enempää vastasin, että haluaisin olla kokonaan toisenlainen. Se ei taida onnistua millään terapialla. Mutta jos voisin saada itseluottamusta sen verran, etten vajoaisi kenenkään pienistä kritiikintyyppisistä sanomisista tai tekemisistä viikoiksi pohjamutiin, niin olisin kiitollinen. Tai jos saisin aivoihini iskostettua, ettei kaikki kritiikki oikeasti ole edes totta, vaan kuvittelen loput. Jos saisin itsevarmuuden pysymään edes tunnin hyvällä tasolla, niin olisin kiitollinen, sen sijaan, että yhtenä hetkenä tunnen olevani todella taitava ja ammattitaitoinen sekä hyvä äiti ja ihminen, mutta seuraavassa sekunnissa olkapääkriitikko huutaa takaisin, että mitä minä oikein kuvittelen - tuskin mitään osaan ja senkin vähän mokaan.

Pieni, vieno pyyntö: voisinko muuttua toisenlaiseksi, pliis?

Myös pienet kadonneet hetket haluaisin takaisin. En pidä siitä, kun unohdan hetkeksi tämän ulottuvuuden ja jos se hetki sattuu kriittisessä paikassa, niin nolostun. Olen kysynyt naimisissa olevalta ystävältäni, että koska hän on menossa naimisiin miehensä kanssa, vaikka häistä on vuosia. Olen unohtanut rappuja alas kävellessä, että miten rappuja kävellään alas ja joutunut seisahtumaan, että saan hetkestä kiinni ja muistan miten asia tehdään. Aika monesti lähtiessäni autolla ajamaan, joudun kertaamaan, että mikä vaihde laitetaan ja mihin. Aiemmin en kiinnittänyt niihin huomiota tai ajattelin, että olen jotenkin vinksahtanut, kunnes luin niiden liittyvän  persoonan häiriöihin.