Vielä muutama vuosi sitten luulin, että ihminen, jolla on persoonanhäiriö on aina sellainen elokuvien hullu, joka istuu lattialla patteriin kiinni kahlittuna, kuola leukapielestä valuen. Tai kylpytakissa kaupungilla vaeltava kylähullu, joka huutelee ohikulkijoille asiattomuuksia. Niin vähän tiesin.
Persoonanhäiriö ei näy ulospäin eikä sitä voi oikein muutamalla lauseella muille selittää ja siksi persoonaltaan häiriintynyt joutuu toistuvasti tilanteisiin, joissa oma pää ei osaa käsitellä sille asetettuja ulkopuolisia vaatimuksia. Ja koska asia toistuu aina uudelleen, se aiheuttaa vääjäämättä itsetunnon alentumista, häpeää, syyllisyyttä ja eriarvoistumisen tunnetta.
Persoonanhäiriö ei sinänsä ole sairaus, vaan oman persoonan "kieroon kasvamista" eikä sitä näin ollen paranna lääkkeet eikä välttämättä terapiakaan. Persoonanhäiriö yleensä aiheuttaa mielenterveysongelmia, koska oma pää ei toimi samalla tavalla kuin yhteiskunnan keskivertotallaajan. Näitä rinnakkaisogelmia, kuten masennus, ahdistus, paniikkihäiriö tai unettomuus, voidaan hoitaa lääkkeillä ja terapialla, mutta ongelmilla on taipumus uusia nopealla syklillä kuin jatkuvasti vellovat meren aallot.
Tällaisen aallon pohjalla olen tällä hetkellä. Luulin, että aloittaessani psykoterapian, alan vihdoin toipua ja saan sisäisen rauhan. Että jättäisin taakseni ahdistuksen ja masennuksen. Asiat ovat kuitenkin monimutkaisempia kuin luulin, ja tilanteeni altisti minut edellisten lisäksi paniikkihäiriölle ja unettomuudelle. En pystykään enää mielenterveyteni vuoksi työskentelemään alalla jonka aikoinaan valitsin, joten en saa enää rahaa. En saa työttömyyskorvausta, koska en pystynytkään työskentelemään aloittamassani työssä. En saa sairaslomaa, koska työttömänä ei voi sairaslomailla. En saa töitä, koska en pysty työskentelemään valitsemallani alalla. En voi opiskella uutta alaa, koska ei ole rahaa. Nämä kaikki lisäävät valtavasti pelkoa siitä, etten pystykään enää maksamaan lainoja, ruokia, laskuja enkä lasten harrastuksia. Miten ylipäätään jaksan kantaa syyllisyyteni?
Tekisi mieli kiljua yhteiskunnan päättäville tahoille, että luulevatko he minun oikeasti valinneen tällaisen elämäntavan? Että tasaisen elämän, vakituisen työn ja sopivaan tahtiin tilille kilahtavan palkan sijaan valitsin ihan huvikseni rahattomuuden, päämäärättömyyden ja yhteiskuntakelvottomuuden? Mutta koska persoonanhäiriö ei näy ulospäin, niin joudun tyytymään siihen samaan ihmisen kokoiseen kuoppaan, johon heitetään kaikki laiskat ja tuottamattomat yhteiskunnan pahimmat viholliset - työttömät, sairaat ja vanhukset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti