"Älä suorita ja muista hengittää!". Tämän kehotuksen saan terapeutiltani kerran viikossa, mutta miten vaikeaa sitä onkaan noudattaa. Terapeutin opastuksella aloitin meditaatio- ja hengitysharjoitukset reilu kuukausi sitten. Jotta osaisin keskittyä tähän hetkeen ja maadoittaa itseni siinä kohtaa, kun pää heittää volttia, ajatukset laukkaa, suu käy eikä mistään tule mitään.
Olen päässyt nyt kuuden minuutin mittaisiin harjoituksiin. Aloitin ensin melko reteästi 40 minuutin harjoittelulla, mutta sepä olikin mahdotonta. Yritin hengittää ja keskittyä ajattelemattomuuteen, mutta pian ajatukset siirtyivät huomaamatta kohti kauppalapun suunnittelua ja jopa politiikkaa. Pikakelasin mediaatioharjoituksia eteenpäin, koska en malttanut jaksaa olla paikallani. Sehän ei tietenkään ole meditaation tarkoitus - suorittaminen - vaan nimenomaan keskittyminen olemaan tekemättä erityisesti mitään, tuntemaan oma keho ja ajattelemaan itseä ystävänä ilman jatkuvia vaatimuksia.
Yksi vaikuttavampia asioita, joita olen terapiassa tähän mennessä oppinut on terapeutin yksinkertainen lause, jossa "hän näkee minussa äärettömän vahvan ja sitkeän ihmisen, joka on päässyt pitkälle, vaikka eväät ehjään minuuteen jäivät lapsuudessa saamatta". Jotenkin eheyttävää kuulla, koska itse pidän itseäni erittäin epäonnistuneena yksilönä.
Olen selvästi mieleltäni rentoutuneempi kuin ennen sairauslomaa ja
edellisen työn lopettamista. Olen rauhallisempi ja yritän oppia
anteeksiantoa itselleni. Olen ehkä jopa oppinut hengitysharjoituksista
jotain. Tai sitten vain uudelleen aloittamani lääkitys on vaikuttanut. Samalla olen kuitenkin tuttuun tapaan stressaantunut siitä, että käytän
yhteiskunnan tukia elämiseen ja rasitan järjestelmää terapiakäynneillä.
Yritän suorittaa itseni tasapainoiseksi, vaikka juuri se on yksi
ongelmistani: en osaa päästää irti pakkoajatuksista ja liiallisesta
vaativuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti