Persoonanhäiriö ja työkyky

Lukossa, ansassa ja selkä seinää vasten. Päässäni on vuori, jonka yli en pääse. Yritän kiertää, mutta kaikki tiet ovat tukossa. Syyllisyyttä ja pettymystä: miksi minulla on epävakaa mieli, joka ei pysy koossa? Miten sanoitan tämän kaiken muille? Kuinka kauan täytyy jaksaa mielen sairautta, jossa toinen puoli kylmäkiskoisesti moittii toista laiskaksi ja saamattomaksi, kun toinen puoli yrittää riivattuna suoriutua, vaikka mieli on enää seitinohut.

Käyn tauotonta keskustelua itseni kanssa, sillä löysin itseni työstä, joka ei sovellukaan ja johon en pystykään. Jonkun olisi pitänyt osata kertoa, että persoonanhäiriö muuttaa mieltä jatkuvasti. Että se mitä oli joskus ei enää päde. Oman elämäni toistuva tarina, josta en vain tunnu oppivan. Valun hiljaa masennuksen uumeniin, enkä voi mitään. Mielialat heittävät volttia ja uskon vuoroon olevani piiskattu pieni ihminen, joka ei vaan jaksa enempää ja vuoroon itsesäälissä rypevä laiskimus, joka on yhteiskunnan tuottamatonta pohjasakkaa. Olen avunhuutona soittamassa lääkärille, psykiatrille ja ties mihin, mutta käsi nousee näppäimiltä: ihan höpsöä - koska on olemassa ihmisiä, joilla on oikeita ongelmia, jotka näkyvät. Pitää vain pystyä parempaan.

Päätän monta kertaa päivässä kääntää uuden vaihteen. Että nyt pitää oikeasti ryhdistäytyä. Ja yhtä monta kertaa murrun, koska en onnistu. Yritän heittäytyä työhön ja nauttia sen flow'sta, jossa ollaan kaikkien huulilla koko ajan, saatavilla, esillä. Pitää muistaa kommentoida, jakaa, seurata, analysoida, testata ja kehittää. Muistaa tehdä vahvaa tunteisiin perustuvaa, kaupallista tarinaa, mutta samalla tiedottaa, kerätä tietoja, muistuttaa asianomaisia, varata tiloja, buukata ihmisiä, lähettää uutiskirjeitä, tehdä bannereita, tägätä, seurata, muokata, mitata ja auttaa johtoa sen ongelmissa. Ja ennen kaikkea pitää kaikki langat käsissä, olla tehopakkaus sekä operatiivisella että strategiatasolla.

Päätän olla järjestelmällisempi, oppia ja muistaa kaikki oleelliset asiat. Olenhan aiemminkin onnistunut siinä. Teen omalle työlle suunnitelman ja aikajanan, koska jokaisen työntekijän tärkein ominaisuus on oman työn suunnitelmallinen tekeminen. Juuri kun olen saanut hahmotelman tehtyä joku sanoo, että pitääkin järjestää tilaisuuksia, kerätä tiedotettavat asiat kasaan, kontaktoida ihmisiä, huomioida mikä nousee priorisointilistan ensimmäiseksi ja arvottaa muut työtehtävät kiireellisyyden mukaan. Olen kuin pieni lapsi, joka ei oikein ymmärrä mitä häneltä vaaditaan. Hämmennyn, kutistun, päätän niellä kaiken ja suoriutua päivän loppuun. Kotona jaksan vain pakolliset. Itken ja olen vihainen. Syyllisyys on massiivista, sillä perhe ansaitsee parempaa.

Mieli hälyyttää ahdistuksesta ja muisti tekee tepposia, heittää eteen mustia aukkoja, joiden taakse en näe. Nukuttaa ja aivot seisovat tahmaisessa usvassa. Nolottaa, koska pitäisi pystyä parempaan. Muutkin pystyvät, ihan tuosta noin vaan. Mutta päätä särkee ja näkö hämärtyy. Yritän ladata uutta vaihdetta silmään, mutta kroppa vastaa heittämällä paniikkihäiriön kehiin: hengitys lamaantuu ja tuntuu, että kuolen. Öisin uni jää yhä useammin saapumatta. Muisti on lakannut toimimasta.

Alan tuttuun tapaan eristäytyä ihmisistä. En pahuttani, mutta en tiedä mitä sanoisin. Nauraa en jaksa enkä myöskään valehdella. Ihmisillä on oikeitakin ongelmia enkä halua vaivata. En oikein osaa olla tällä hetkellä kenellekään mikään. Mitätöin itseni enkä ansaitse parempaa. Tämä on juuri sellaista, jonka ansaitsen tänään. Huomisesta ei kukaan tiedä.