Sain apua pitkäaikaiseen raskaaseen elämäntilanteeseen työnantajan tukemasta 40 kerran lyhytterapiasta. Minulle sattui valikoitumaan terapeutti, jolla oli pitkä kokemus itsetuhoisten nuorten sekä itsemurhan tehneiden omaisten tukijana. Yritin löytää terapeutin, jolla olisi ollut myös nepsykoulutusta, mutta sellaista ei löytynyt.
Heti ensimmäisellä käyntikerralla meiltä löytyi uskomattomia yhtymäkohtia: hänen puolisollaan sekä kahdella lapsellaan oli adhd, joten terapeutilta löytyi kymmenien vuosien kokemus neuroepätyypillisyyden kanssa elämisestä. Meitä sattui valitettavasti yhdistämään myös traumaattinen onnettomuus, jossa mm. kummankin kasvot vioittuivat. Onnettomuudesta on seurannut traumoja mielessä sekä kehossa. Lisäksi matkan varrella löytyi paljon muutakin yhdistävää, kuten trauman seurauksena kouluttautuminen, taiteen ja terapian yhdistäminen masennuksen hoitoon, musiikki, erityislasten vanhemmuus ja paljon muuta. Todella harmillista, että terapeutti joutui lopettamaan kesken ja edessä on uuden terapeutin etsiminen lopuille 20 käyntikerralle.
Mieleenpainuvinta oli terapeutin tulkinta liittyen kuvaamiini dissosisaatio-oireisiin. Ensimmäinen ammattilainen, joka sanoi sen kuulostavan nuoruuden onnettomuuden aiheuttaman psyykkisen trauman lisäksi keholliselta hahmotushäiriöltä. Terapeutilla oli itsellään täsmälleen samanlaisia kehollisia traumoja: mm. ei voi ajaa autoa, koska oikea tuntuu vasemmalta ja varsinkin kovin kuormittuneessa tilanteessa joutuu miettimään tarkasti, miten autoa ajetaan ja onko vaaraksi itselleen tai muille. Terapeutti piti toimivimpana hoitona näihin putoamis- ja syöksymistuntemuksiin psykofyysistä kuntoutusta, koska trauma on jäänyt mielen lisäksi kehoon. Hänen mukaansa dissosiaatiota tulisi muutenkin hoitaa siten, etten pakottaisi itseäni mihinään liian epämukavaan eli hyvin intuiviivisesti, itseä kuulostellen.
Terapeutti esitteli pohdittavakseni vaihtoehtoisen ajatusmallin: voisinkohan ajatella omaa tempolevaa ja sinkoilevaa persoonaani täysin oikeanlaisena, jossa ole mitään korjattavaa. Raikas näkökulma enkä ole aiemmin kuullut ammattilaisen suusta tällaista. Se kosketti. Hän esitteli myös oman tulkintansa ihmisen persoonasta "kolmoistsalkovina" ja kehotti katsomaan itseä kolmesta eri tulokulmasta.
Yksi tulokulma on arjen hyvinvointi ja työminä eli sellainen rationaalinen arkiminä, joka on tällä hetkellä sellaisessa työssä, jonka pystyy hoitamaan ja se riittää. Se tuo toimeentulon, vaikkei syvin itse pääsekään loistamaan tai käyttämään omia vahvuuksia. Toinen tulokulma on luova hyvinvointi ja ydinminä eli se jollainen syvimmilläni olen: luova, idearikas, taiteellinen, eteenpäinsysäävä luonnonvoima. Tätä puolta ei saisi kahlita tai mitenkään yritää muuttaa, päin vastoin, sitä tulisi helliä ja varjella ettei se tukehdu väärään muottiin ahdettaessa. Opinnotkin voi katsoa kuuluvan tähän oman itsen kehittämiseen matkalla suuntaan, jonka tuntee itselleen jollain tavalla oikeaksi. Kolmas tulokulma on mielen hyvinvointi eli "keskikaista" kahden muun tulokulman välissä, jossa tärkeintä on oleminen ja asioiden tekeminen sillä tapaa, että voi hyvin ja opetteleminen elämään siten, että osaa ottaa huomioon omat rajoituksensa ottamalla itselle tarvittava aika rauhouttumiseen ja voimavarojen rakentamiseen.
Terapeutin loppukäynnin yhteenvedon tärkein kehotus oli rauhoittuminen ja hidastaminen sekä ajatus, että lapseni tarvitsevat minua juuri nyt, mutta eivät omat asiat mihinkään katoa. Niihin pystyy kohdetamaan enemmän voimavaroja ehkä noin viiden vuoden säteellä. Mihinkään ei ole kiire.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti