ADHD ja maskaaminen

Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön ihmisenä on vaikeaa pukea sanoiksi tämän niin kutsutun muotidiagnoosin halvaannuttavia seurauksia, jotka antaisin enemmän kuin mieluusti jollekin minua muotitietoisemmalle, joka ADHD-diagnoosin haluaisi. 

Lapsuudesta jatkuneet syvälle juurtuneet ajatusvääristymät ovat muokanneet persoonaani, joka on kehittynyt epävakaaksi, estyneeksi ja kovin vaativaksi. Tästä seuraa jatkuvia monentasoisia ongelmia vapaa-ajalla sekä työelämässä. Olen jo jollain tasolla sisäistänyt, etten saa historiaa muuttumaan enkä itseäni korjattua vuosien terapiallakaan. Opettelen ajatukseen, etten enää hakkaisi päätäni seinään yrittäen muuttaa itseäni ja käyttäen valtavasti aikaa piirteideni piilottamiseen, vaan keskittyisinkin olemassa olevaan hyvään. Hyvä pitää vaan ensin löytää.

Omien lasten neuropsykatristen häiriöiden selvittelyjen kautta olen alkanut ymmärtää mitä diagnosoimattomuus on tehnyt ja tekee. Ongelmana ei ole itse aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö niin, että lapsi kärsisi jatkuvasti omista erityispiirteistään siten, että voi olenpa minä tarkkaamaton tyttö tai hitsi kun toimintani on niin suunnittelmantonta. Ei. Ongelma tulee muista suhteessa itseen. Lapsi ei ole tyhmä ja tajuaa sisimmissään heti ymmärryksen kehityttyä olevansa perustavaa laatua erilainen. Ympäristö ei jätä viestimättä.

Ihminen haluaa luontaisesti tulla hyväksytyksi, joten tietoisuuden kehityttyä alkaa itsensä tiedostamaton piilottaminen ja muutosyritykset. Olen oppinut, että tästä käytetään nimeä maskaaminen, kun yritetään peittää neurotyypilliseltä yhteiskunnalta siihen yleisesti vääränlaiset piirteet. Yhteenkuulumattomuuden ja erillisyyden tunne vilahtelee eri kasvuvaiheissa eri voimakkuuksilla. Se herättää ihmetystä ja pelkoakin siitä, ettei kuulu mihinkään eikä tule välttämättä koskaan kuulumaankaan. Se on musertavaa. 

Teini-iässä tapahtuvat luonnolliseen kehitykseen kuuluvat henkiset muutokset, kuten itsetunnon vaihtelu ujoudesta epävarmuuden kautta itseensä tyytymättömyyden tunteeseen tai jyrkät vaihtelut käsityksessä itsestään myönteisestä kielteiseen ovat raastavia ilman neuroepätyypillistä aivotoimintaakin. Aivotoiminnaltaan poikkeavalle lapsuus ja sen huipennuksena murrosikä ovat äärettömän haastavia. Ilman diagnoosia ja tukitoimia se estää terveen persoonaallisuuden kehittymisen.

Nämä ovat syitä miksi diagnosointi tulisi tehdä mahdollisimman varhain. Se tukisi lapsen käsitystä omasta itsestään arvokkaana ja tasavertaisena ihmisenä, vaikka aivotoiminnaltaan olisikin niin sanottu epätyypillinen. Lapsi oppisi paremmin ymmärtämään, ettei ole persoonaltaan viallinen, vaan taustalla on neurologinen syy ja kun syy on selvillä, siinä voidaan myös tukea, jolloin mahdollisuudet terveen persoonallisuuden kehitykselle ovat erittäin hyvät.