Voiko oma kunnianhimo olla niin eri paria jaksamisen kanssa, että ne eivät ikinä kohtaa?
Tätä olen pohtinut viime aikoina, kun olen käynyt psykoterpiassa säilyttääkseni jaksamisen ja harrastanut samalla te-keskuksen kanssa kädenvääntöä työurastani. Heidän mielestään evääni riittävät työn saamiseen enkä ole oikeutettu vaihtamaan alaa. Ei auttanut perusteluni, jossa on 106 haettua työpaikkaa kahdessa vuodessa, joista vain kaksi olen saanut: määräaikaisen työsuhteen sekä viimeisimmän, joka purettiin, koska en ollut siihen sopiva.
On mahdotonta puhua samaa kieltä te-toimiston virkailijan kanssa, jolla ei ole (nyky)markkinointialan tuntemusta, alan työnhausta puhumattakaan. Eikä liioin ammattitaitoa kohdata mielenterveysongelmaista työnhakijaa, joka kannustamalla pääsisi eteenpäin, mutta torpattuna vaipuu masennukseen, koska työhakuun, oman olemuksen jatkuvaan puolustamiseen ja terveydellisten asioiden selittämiseen ei jaksaminen yksinkertaisesti riitä.
Työnhaku on aina vaikeaa, mutta omalla alallani erityisesti, sillä työnhaussa pitää olla "nälkäinen
markkinoinnille omistautunut guru". Pitää hakea töitä videohakemuksella, joissa työnantaja pitää vakuuttaa omalla
intohimollaan. Markkinointialan töitä hakee kerrallaan 100-200 nälkäistä digivelhoa, jotka ovat syntyneet digitaalisuus ja esillä olo kainalossaan. Mitä jos ei ole intohimoa markkinointia kohtaan eikä introverttinä kaivattua esillä olon tarvetta?
Se ihminen, joka aikoinaan valmistui alalle oli toisenlainen ihminen kuin minä nyt. Vai oliko sittenkään? Sama ahdistus oli läsnä ensimmäisestä työpaikasta lähtien. Ahdistus vaatimuksista, joihin ei ollut valmiutta vastata, koska rajojen asettaminen ei koskaan onnistunut. Ahdistus, joka kumpusi itsetunnosta, joka jäi syntymättä. Ja ahdistus, joka rankaisi kaikesta, joka ei itseltä onnistunut. Juu - ihan sama ihminenhän se oli. Oli vain nuoruus ja kunnianhimo, joka onnistui kätkemään kaiken.
Jäljelle jäänyt kunnianhimo estää tekemästä töitä, joissa ollaan perusasioiden äärellä: kaupankassoina tai kampaajina. Kunnianhimo patisti opiskelemaan eteenpäin ja suorittamaan johtajuuskursseja. Kunnianhimo myös istutti päähän ajatuksen omasta erityisyydestä, mutta ei ottanut huomioon pääkoppaa, jonka pitäisi kestää kritiikki, esillä olo ja stressi. Näin käy kun kunnianhimo on suurempi kuin jaksaminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti