Minuuden aalto on keikahtanut vaihteksi laskuun. En kuitenkaan jäänyt aallonpohjalle, vaan olen jo matkalla seuraavalle harjalle. Olen silti kaukana kaikesta mitä normaaliksi nimitetään. Pienen jollan
lailla keinahtelen laineilla yhä kauemmas siitä mihin kuvittelin rantautuvani.
En ole masentunut enkä myöskään huippuiloinen, vaan välimaastossa, jossa millään ei tunnu olevan erityisesti mitään merkitystä, paitsi jatkuvalla liikkeessä pysymisellä. En uskalla pysähtyä, koska saatan jäädä siihen. Minulla kun on taipumus jäädä tuttuun kaavaan jankkaamaan ja siitä irtaantuminen ottaa aina paljon voimia.
Terapiassa olen suunnilleen lapsuuden ja esiteini-iän taitteessa matkalla minuuteen. Silloin tapahtui jotain kummaa, jonka vangiksi olen jäänyt. Osa aivoistani on paennut mielikuvituksen maailmaan liian usein ja jäänyt Lilliputin kokoiseksi. Ei tietenkään lääketieteellisesti, mutta näin minusta tuntuu.
Jossain osassa aivoja asuu onneksi Järki, jonka vuoksi olen pärjännyt elämässä kohtuullisesti. Järki osaa peitellä puutteita ja sanoittaa suuhun sopivia sanoja.Villi Lilliputti hyppii hurjasti sinne ja tänne, satuttaa pomppiessaan itsensä, loukkaa muita eikä tunne katumusta, kunnes Järki kehottaa rauhoittumaan. Lilliputin kaverina asuvat veljekset Rankaisevuus ja Vaativuus, jotka vuorottelevat Lilliputin kaitsijana jatkuvasti tapellen siitä, kumpi on parempi lapsenvahti.
Skeematerapian avulla yritän antaa Lilliputin kasvaa aikuiseksi turvallisessa seurassa, luottaa Järkeen ja päästää Rankaisevuuden ja Vaativuuden muuttamaan omiin koteihinsa ettei niiden tarvitsisi aina nahistella.
Loppusanat: Tästä tuli näköjään satu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti