Oma elämäni on ollut viimeiset pari vuotta ikään kuin tauolla. Kirjoitin tammikuussa 2023 oman lapseni vaikeasta masennuksesta, joka alkoi syyskesällä 2022. Se tuntui erityisen musertavalta vaikean itsetuhoisuuden takia. Olen tuntenut itseni pelkästään sairaanhoitajaksi, terapeutiksi tai lääkekaapiksi. Tilanne vieläkään ole lääkkeetön, mutta merkittävä käänne tapahtui huhtikuussa 2024.
Olin sisimmissäni jo alkanut menettää uskoa parempaan tulevaisuuteen, mutta tätä en koskaan sanonut tai näyttänyt ulospäin. Nuortani olen yrittänyt tukea kaikin keinoin mitä olen osannut: koskettamalla, kuuntelemalla, puhumalla ja kehottamalla uudestaan ja uudestaan suihkuun, hampaiden pesulle, syömään, ulos huoneesta, jne. Olen sopinut opintojen seurantatapaamisia, palaveerannut eri viranomaisten kanssa, varannut hoitokäyntejä, tarkastanut lääkityksiä ja vaatinut niihin muutoksia.
Paljon olen myös itkenyt ja sanoittanut itkuani nuorelle väsymyksenä omaan tilanteeseeni, en koskaan häneen (perheessä on kaksi muutakin erityislasta, omasta erityisyydestä puhumattakaan). Uskoa tulevaisuuteen olen papattanut kuin mantraa,johon olen myös itse yrittänyt tukeutua: Masennus ei kestä ikuisesti. Kaikki muuttuu kyllä. Ei hetkessä eikä kerrallaan, mutta joskus tulee aika, että taakse katsoessa ymmärää toipumisen alkaneen, kunnes masennus on enää hatara muisto.
Tärkeää nuoren toipumisessa on ollut aika, koska murrosikä ja osin peruskoulun päättymiseenkin liittyvät muutokset ovat tasaantuneet ja ymmärrys itseä kohtaan koko ajan kasvanut, mutta ratkaisevinta on ollut lääkevaihto. Prosessi alkoi, kun pyytämällä saatiin lopetettua rahapelaamista ja riippuvuutta aiheuttanut psykoosilääkitys vuoden jälkeen (lopetuspyyntö perustui oman psykiatrini selvityksiin) ja vaihdettua masennuslääke toiseen. Tämän vaihtopyyntö perustui täysin omaan kokemukseeni: jonkunlaisen vasteen tulee syntyä tai lääke on vaihdettava. Nuori söi kyseistä lääkettä 1,5 vuotta ilman vastetta. Käytön kriteerinä tuntui olevan vain se, ettei se lisännyt itsetuhoisuutta.
Vuoden 2024 huhtikuussa, psykoosilääkityksen päätyttyä ja reilu kaksi viikkoa uutta masennuslääkettä syötyään, nuori tuli itse pyytämään tekemään kanssaan asiaa, jota hänen oli ollut mahdotonta aiemmin saada tehtya. Olin ihmeissäni. Nuori alkoi myös käydä oma-aloitteisesti suihkussa ja tehdä vähän välipalaa itselleen. Lääke nostettiin parin viikon käytön jälkeen ja noususuhdanne on vain jatkunut. Opinnot keskeytyivät marraskuussa 2022 ja nuori haki toiseen koulutukseen, jota ei kyennyt aiemmin aloittamaan. Lopulta nyt elokuussa 2024 nuori aloitti koulun!
Oma mieli ei meinaa pysyä muutosten perässä. Sairaanhoitaja-terapeuttiroolia on vaikeaa karistaa, lakata pelkäämästä nuoren vahingoittavan itseään ja katsoa luottavaisena tulevaisuuteen. Itsetuhoisuutta ja vaikeaa masennusta en koskaan osannut odottaa teini-iän muutosten mukana, mutta päivä kerrallaan kasailen nyt vuorostaan omia tunteitani ja opettelen toisenlaista roolia vanhempana. Tämä aika tuli sittenkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti