Oman lapsen masennus

Oman lapsen masennus ja itsetuhoisuus on ollut musertavaa nuorelle, mutta myös itselle. Samaan aikaan on myös hänellä mietitty tarkkaavuuden haasteita vaikean masennuksen taustalla ja tutkimukset jatkuvat. 

Tämä kaikki on nostanut pintaan omat lapsuuden ja varhaisaikuisuuden vaikeat kokemukset. Sain itse nepsy-diagnoosin vasta 48-vuotiaana enkä voi lakata miettimästä miten paljolta olisin voinut välttyä, jos oireeni olisi aikanaan tunnistettu ja olisin saanut haasteisiini tukea. 

Jossittelu on turhaa, enkä ole siihen juurikaan tuhrannut energiaa, mutta nyt asia puskee väkisin pintaan. Toisenlainen historia itsellä olisi vähentänyt myös lasteni haasteita. Keväällä -22 diagnoosin saatuani kerrottiin, että diagnoosin asettamisen jälkeen kannattaa ottaa aikaa asian sisäistämiseen ja surra niitä suremattomia tunteita, joita väistämättä syntyy. Silloin ei tuntunut juuri miltään. Tai ei ainakaan tältä.

Olen ollut nyt pitkään sairauslomalla jaksaakseni tukea lastani paremmin ja olen hänen vointinsa eri vaiheissa tehnyt lohduttoman havainnon: nuoreni haasteet näyttäytyvät täsmälleen samanlaisina kuin itselläni samassa iässä. Mietin miksen ajoissa huomannut hänessä tarkkaamattomuuden piirteitä ja liiallista kuormittuneisuutta, vaikka nyt jälkikäteen näen, että piirteet on suorastaan tarjottimella tarjoiltu.

Voin aavistaa, miten paha olo nuorellani on, koska pystyn palaamaan omaan ahdistukseeni. Muistan vahvan ulkopuolisuuden kokemuksen: en kuulu mihinkään eikä elämällä ole mitään minua varten. En ole koskaan käsittänyt itsekään sitä irrallisuuden tunnetta. Tunnetta, että olen yksin koko maailmaa vastaan. Minulla oli perhe ja kavereita, mutta en oikein kokenut koskaan kiinnittyneeni mihinkään.

Koin jo ala-asteella ulkopuolisuuden tunnetta, koska minua innostivat vain aineet, joissa olin luontaisesti taitava eikä tarvinnut lukea. Pärjäsin koulussa omalla tyylilläni kuitenkin kohtuullisesti. Silti ulkopuolisuuden tunteesta kumpuava masennus alkoi oireilla noin 10-vuotiaana. Siihen liittyi ulkoisia tapahtumia ja se oli varmasti monen sattuman summa. Enkä tietenkään silloin ymmärtänyt olevani masentunut, mutta olin paljon yksin, itkin ja söin ahdistukseen. Vihdoin yläasteen alussa muillakin tuntui olevan teini-iän angstia eikä koulu kiinnostanut. Hetken aikaa tunsin olevani samanlainen kuin muut.

Yläasteen edetessä useimmat jatkoivat oppimista, mutta oma toimintani ei vaan edennyt. Koin, ettei minua oltu tarkoitettu opiskelemaan eikä minua odottanut sellainen tulevaisuus, jossa tarvittaisiin tavallisen koulun tarjoamia opiskelutaitoja. Näin uskottelin, koska en halunnut muiden tietävän, että en oikeasti osannut opiskella enkä kantaa vastuuta omasta oppimisesta. Se nolotti, koska koin olevani kohtuullisen älykäs, mutta mitä ilmeisimmin laiska ja saamaton. Pärjäsin hyvin vain aineissa, jotka kiinnostivat eikä oppiminen tuntunut pinnistelyltä.

Pinnistellä täytyikin sitten ihan arkielämän opettelussa (nukkuminen, syöminen/syömättömyys, kaveri- ja perhesuhteet) ja se kaikki kuormitti niin, etten jaksanut useinkaan käydä koulua. Koin helpotusta, ettei tarvinnut mennä kouluun. Samalla koin olevani jotenkin arvottomampi kuin muut, koska kukaan ei myöskään oikeastaan vaatinut koulunkäyntiä, ei koti eikä koulu. Odotin peruskoulun päättymistä ja tilaisuutta jättää kaikki taakseni. Kuvittelin siten asioiden ja itseni muuttuvan toisenlaiseksi.

Olin yläasteelta asti lääkinnyt itseäni alkoholilla, koska muuta lääkitystä ei ollut saatavilla. Alkoholi kuului 80-90-luvulla muutenkin vahvasti yhteiskuntaan eikä juomista katsottu pahalla, päin vastoin. Itselleni alkoholi antoi hetkellisen hallinnan tunteen, koska se hiljensi pään ja koin itseni selkeämpänä kuin selvänä. Sellaisena millainen olisin halunnut olla. Elin ainoalla tavalla, joka siinä kohtaa mahdollisti eteenpäin jaksamisen. Tätä kaikkea en tietenkään silloin tajunnut, vaan vasta viime vuosina. 

Lukiossa kaikki kaatui. En osannut, en jaksanut enkä pystynyt. Olin yksinäinen ja täytin illat harrastuksilla. Viikonloppuisin käytin runsaasti päihteitä. Yöt kärsin unettomuudesta ja kirjoitin, koska yritin epätoivoisesti ymmärtää itseäni ja tulla kuulluksi. Lähetin ahdistuneita kirjeitä, mutta niiden vastaanottaja ei osannut hakea minulle apua. Koulussa en osannut keskittyä enkä ymmärtänyt opetusta ja tulokset huononivat.

Katsoessani nyt omaa nuortani, näen samaa epätoivoa siitä, ettei osaa olla sellainen kuin odotetaan. Muut tuntuvat menevän jossain kaukana menestyksen aalloilla, mutta oma lautta on täysin tuuliajolla eikä tahdo saada mistään kiinni. Vaatimukset, ihan pienetkin, kuormittavat kohtuuttomasti ja tekee mieli luovuttaa. Samaan aikaan kokee valtavaa ulkopuolelta tulevaa taakkaa (vanhemmilta, kavereilta tai kuka mistäkin) koska uskoo muiden odottavan itseltä asioita, joihin ei pysty. Tällainen ajatusvyyhti vain lisää epäonnistumisen tunnetta.

En ymmärtänyt peruskoulussa lapseni oireita, jotka aiheuttivat ylivoimaisia haasteita, koska en ollut vielä silloin saanut nimeä omillekaan oireille. Minulla ei ollut nykytietämystä adhd:n aiheuttamista lukuisista hankalista piirteistä (alisuoriutuminen, vaikeus keskittyä, ylikeskittyminen, stimulaation etsiminen, alhainen turhautumiskynnys, kohdistamaton luovuus ja intuitiivisuus, vaikeus toimia odotettujen mallien mukaan, kärsimättömyys, toiminnallinen tai verbaalinen impulsiivisuus, loputon huolestuneisuus uhkaavasta vaarasta, levottomuus, riippuvuudet, itsetunto-ongelmat...)

Myös koronapandemia edesauttoi lapseni haasteiden voimistumista. Koronavuodet veivät häneltä melkein koko yläasteen. Etäkouluineen ja eristämisineen se vaikutti oppimiseen, mutta myös sosiaalisiin rakenteisiin. Aikuisille pandemia oli pari vuotta kestänyt raskas kausi, mutta sen jälkeen jatkettiin taas matkaa. Osalle nuorista parin vuoden tauko oman elämän rakentamisessa on liian pitkä.