Syyllisyys

Mielenterveysongelmien kanssa ikäni painineena on itsetuntoni melko hauras. Se on hauras ihmisenä, mutta huomattavan hauras myös äitinä. Kun tilanteeseen lisätään oman lapsen akuutti masennusoireilu itsetuhoisuuksineen, en melkein pysty käsitellä asiaa.

Lainaan heti tähän alkuun Huono Äiti -toimituksen tekstiä, joka osuu varmasti monen vanhemman kipupisteeseen.

”Äitisyyllisyys on tunne siitä, ettei ole tarpeeksi hyvä. Luettelo tavoista, joilla me äidit kuvittelemme voivamme pettää lapsemme on loputon: Emme vietä tarpeeksi aikaa lastemme kanssa; emme ole tarpeeksi kärsivällisiä, rakastavia, hauskoja tai kiinnostuneita; emme tarjoa lapsillemme sellaista elämää, perhettä ja mahdollisuuksia, joita meidän pitäisi. Huudamme, menetämme hermomme, nalkutamme."

Jaan tunteen artikkelin kuvaamasta kollektiivisesta äitisyyllisyydestä. Lisänä on lapsen akuutti tilanne yhdistettynä omiin neuropsykiatrisen häiriön aiheuttamiin hankaluuksiin, joten syyllisyys ja tunne oman äitiyden huonommuudesta on lamaannuttava. Neuroepätyypillisenä ja ilman tarvittavaa tukea kasvaneena en varmasti ole monessakaan tilanteessa toiminut millään mittarilla riittävästi enkä toivotulla tavalla.

Mielessä pyörii synkkiä ajatuksia siitä, miten olen perimälläni ja omalla traumakokemuksillani pilannut lapseni mahdollisuudet onnelliseen ja tasapainoiseen elämään. Mietin, etten ole tarpeeksi vahvistanut lapsen itsetuntoa, ollut henkisesti läsnä tai tukenut kaverisuhteissa. Liian paljon olen joutunut kannattelemaan itseäni.

Kaikki ne toistuvat epäonnistuneet yritykset olla tasapainoinen aikuinen. Miten paljon ne lisäävätkään syyllisyyttä, kun tietää miten olisi pitänyt toimia, muttei ole pystynyt. Mieli toimii niin tuskallisella tavalla, että se unohtaa kaikki onnistumiset ja tuo pintaan jokaisen tilanteen, joissa olisi halunnut toimia toisella tavalla kuin miten lopulta toimi.

Sain tueksi viiden kerran keskustelupaketin työpsykologilta, mutta heti ensikäynnillä petyin. Meneillään oleva vaikea stressitilanne lisää voimakkaasti neuro-oireitani, joten ensikäynnillä kertomani kuvaus tilanteesta oli lähinnä ylinopean ajatusvirran suodattamaton sekamelska. Unohdin punaisen langan ja ranskalaiset viivat, vaikka niitä etukäteen mietinkin. 

Psykologi haukotteli ja ihmetteli lopulta monologini jälkeen, että puhunko aina niin nopeasti. Hän koki hengästyneensä jo pelkästään kuuntelusta. Sen jälkeen hän kysyi miten voin (no huonosti, olin juuri vajaan tunnin avaannut asiaa) ja että nyt varmaan kannattaisi tehdä jotain itselle mieluista puuhaa, joka vahvistaa omaa jaksamista. Ihan totta, miten en tullut itse tätä lainkaan ajatelleeksi. 

Olisin kerrankin hyötynyt ammatillisen ihmisen lausumana lohduttavista, vaikka sitten kliseisistäkin sanoista tässä akuuttissa tilanteessa, esimerkiksi että "olet riittävän hyvä tuollaisena" tai että "olet hyvä äiti". Poistuin sekavin tuntein ja päätin, etten jaksa enää mielistellä tai suorittaa velvollisuuden tunteesta yhtäkään käyntiä välttääkseni aiheuttamasta pahaa mieltä terapeutille. Tällaisia käyntejä oli ensimmäinen psykoterpiavuoteni täynnä ja edelleen se tuo pintaan ahdistuksen tunteita siitä, että olen epäonnistunut jopa terapia-asiakkaana. Kertakaikkisen huono ja epäkelpo.