Lukossa, ansassa ja selkä seinää vasten. Päässäni on vuori, jonka
yli en pääse. Yritän kiertää, mutta kaikki tiet ovat tukossa.
Syyllisyyttä ja pettymystä: miksi minulla on epävakaa mieli, joka ei pysy koossa?
Miten sanoitan tämän kaiken muille? Kuinka kauan täytyy jaksaa mielen
sairautta, jossa toinen puoli kylmäkiskoisesti moittii toista laiskaksi
ja saamattomaksi, kun toinen puoli yrittää riivattuna suoriutua, vaikka
mieli on enää seitinohut.
Käyn tauotonta
keskustelua itseni kanssa, sillä löysin itseni työstä, joka ei
sovellukaan ja johon en pystykään. Jonkun olisi pitänyt osata kertoa,
että persoonanhäiriö muuttaa mieltä jatkuvasti. Että se mitä oli joskus
ei enää päde. Oman elämäni toistuva tarina, josta en vain tunnu oppivan.
Valun hiljaa masennuksen uumeniin, enkä voi mitään. Mielialat heittävät
volttia ja uskon vuoroon olevani piiskattu pieni ihminen, joka ei vaan
jaksa enempää ja vuoroon itsesäälissä rypevä laiskimus, joka on
yhteiskunnan tuottamatonta pohjasakkaa. Olen avunhuutona soittamassa
lääkärille, psykiatrille ja ties mihin, mutta käsi nousee näppäimiltä:
ihan höpsöä - koska on olemassa ihmisiä, joilla on oikeita ongelmia,
jotka näkyvät. Pitää vain pystyä parempaan.
Päätän monta
kertaa päivässä kääntää uuden vaihteen. Että nyt pitää oikeasti
ryhdistäytyä. Ja yhtä monta kertaa murrun, koska en onnistu. Yritän
heittäytyä työhön ja nauttia sen flow'sta, jossa ollaan kaikkien
huulilla koko ajan, saatavilla, esillä. Pitää muistaa kommentoida,
jakaa, seurata, analysoida, testata ja kehittää. Muistaa tehdä vahvaa
tunteisiin perustuvaa, kaupallista tarinaa, mutta samalla tiedottaa,
kerätä tietoja, muistuttaa asianomaisia, varata tiloja, buukata ihmisiä,
lähettää uutiskirjeitä, tehdä bannereita, tägätä, seurata, muokata,
mitata ja auttaa johtoa sen ongelmissa. Ja ennen kaikkea pitää kaikki
langat käsissä, olla tehopakkaus sekä operatiivisella että
strategiatasolla.
Päätän olla järjestelmällisempi, oppia
ja muistaa kaikki oleelliset asiat. Olenhan aiemminkin onnistunut siinä.
Teen omalle työlle suunnitelman ja aikajanan, koska jokaisen
työntekijän tärkein ominaisuus on oman työn suunnitelmallinen tekeminen.
Juuri kun olen saanut hahmotelman tehtyä joku sanoo, että pitääkin
järjestää tilaisuuksia, kerätä tiedotettavat asiat kasaan,
kontaktoida ihmisiä, huomioida mikä nousee priorisointilistan
ensimmäiseksi ja arvottaa muut työtehtävät kiireellisyyden mukaan. Olen
kuin pieni lapsi, joka ei oikein ymmärrä mitä häneltä vaaditaan.
Hämmennyn, kutistun, päätän niellä kaiken ja suoriutua päivän loppuun.
Kotona jaksan vain pakolliset. Itken ja olen vihainen. Syyllisyys on
massiivista, sillä perhe ansaitsee parempaa.
Mieli
hälyyttää ahdistuksesta ja muisti tekee tepposia, heittää eteen mustia
aukkoja, joiden taakse en näe. Nukuttaa ja aivot seisovat tahmaisessa
usvassa. Nolottaa, koska pitäisi pystyä parempaan. Muutkin pystyvät,
ihan tuosta noin vaan. Mutta päätä särkee ja näkö hämärtyy. Yritän
ladata uutta vaihdetta silmään, mutta kroppa vastaa heittämällä
paniikkihäiriön kehiin: hengitys lamaantuu ja tuntuu, että kuolen. Öisin
uni jää yhä useammin saapumatta. Muisti on lakannut toimimasta.
Alan
tuttuun tapaan eristäytyä ihmisistä. En pahuttani, mutta en tiedä mitä
sanoisin. Nauraa en jaksa enkä myöskään valehdella. Ihmisillä on oikeitakin
ongelmia enkä halua vaivata. En oikein osaa olla tällä hetkellä kenellekään mikään.
Mitätöin itseni enkä ansaitse parempaa. Tämä on juuri sellaista, jonka
ansaitsen tänään. Huomisesta ei kukaan tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti