Ensimmäiset tämänkaltaiset tuntemukset muistan kokeneeni joskus varhaisessa teini-iässä. Luulin ihan viime vuoteen saakka, että minulla on joku vakava aivosolujen puutos, jonka olen aiheuttanut itse itselleni juomalla liikaa alkoholia tai kohdelleeni itseäni muutoin kaltoin; jättämällä vitamiinit ja hivenaineet suositustenmukaisesti liian vähäiseksi, saaneeni lapsena liian vähän kalanmaksaöljyä tai syöneeni koko elämäni liian prosessoitua tai epäpuhdasta ruokaa. Siis sitä samaa itseni syyllistämistä kuten aina.
Odotan kovasti terapian alkua, sillä elämäni maanantaikappaleena ahdistaa.
Mutta luettuani psykologin minusta kirjoittamia asioita ymmärsin, miksi minulle on ajateltu nimenomaan traumaperäistä terapiaa. Omat ajan- ja paikantajun katoamiset ovatkin traumaperäisiä ja niitä kutsutaan nimellä dissosiaatiohäiriö. Näistä lukeminen on auttanut ymmärtämään häiriötä ja sen syntymekanismeja. Ymmärtäminen ja häiriön kanssa eläminen ovat kuitenkin valitettavasti kaksi eri asiaa.
Lähde: dissosiaatiohäiriö
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti