Keväistä apatiaa

Masentaa, ja vaikka karsastankin tämän sanan käyttöä, en nyt keksi parempaakaan termiä. Olen väsynyt koko maailmaan: työelämään, työnhakuun ja perhe-elämään. Olen ennen kaikkea itseeni tuskastuneen kyllästynyt ja inhottaa tämä flegmaattinen, suorituskeskeinen olotila. Kadehdin ihmisiä, joilla on energiaa harrastaa eri lajeja, osallistua kulttuuritapahtumiin ja innostua asioista. Toivottavasti tämä on vain minulle tyypillistä, perinteistä kevääseen ajottuvaa apatiaa.

Potkin päivittäin itseäni eteenpäin ja näyttelen kiinnostunutta. Kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen näyttelyt on näytelty ja tekee mieli kadota johonkin. Kotona odottaa kuitenkin pyykkivuori, kokkaaminen, ruokakaapin täydennys ja siivoaminen. Jossain kohdassa pitäisi jaksaa innostua lapsista ja tehdä niiden kanssa asioita. Ja sietää sitä, ettei jaksa eikä ehdi tehdä yhtään mitään muuta kuin raivota levällään olevista tavaroista ja vaatteista, lykkiä pyykkiä koneeseen ja valmistautua nukkumaan, jotta jaksaa suorittaa seuraavan päivän.

Olen selvästi loman tarpeessa. Mutta kun mietin lomaa, näen liudan stressaavia tapahtumia, joista pitäisi selviytyä. Pitäisi keksiä virikkeitä ja tekemistä perheelle. Tekemistä, joka miellyttäisi kaikkia. Pitäisi päästä pois kotiympyröistä. Mutta se vaatisi rahaa. Ja vaikka olisi rahaa, loman järjestäminen vaatisi silti sitoutumista, varaamista, pakkaamista, ennakointia ja jatkuvaa suunnittelua. Ja kun sinne lomalle vihdoin lähtisi, se vaatisi pitkää pinnaa sietää lasten jännityksestä ja huonosti nukutuista öistä johtuvaa kiukkua sekä erotuomarina olemista. Ja tämä kaikki pinnanvenyttäminen näyttäytyisi perheen aikuisten keskinäisenä kireytenä.

Oi, jos voisi saada lomaa omasta elämästään. Ilman, että siitä tuntisi syyllisyyttä. Voisipa olla edes hetken mieleltään höyhenen kevyt. Voisipa ravistaa mielestään turhat itsesyytökset ja velvollisuudentunteet, edes ihan pieneksi hetkeksi ja vain nauttia.