Ajan- ja paikantajun katoaminen

Puhuin joskus aiemmin niistä pienistä hetkistä, jolloin en ikään kuin saa kiinni mistään. Noina hetkinä tuntuu kuin katsoisin itseäni itseni ulkopuolelta enkä olisi ollenkaan olemassa, vaikka samalla tajuan kaiken. Eilen oli pitkästä aikaa sellainen päivä. Aamusta alkaen jäin ajasta jälkeen enkä saanut sitä koko päivänä kiinni. Autoa ajaessani puristin silmät vähän väliä pikaisesti kiinni ja yritin hypätä takaisin omaan itseeni ja tähän hetkeen. Tuntui pelottavalta ajaa autoa, vaikka samalla koko ajan tiesin missä olen. Unohtelin koko ajan hetki sitten tapahtuneen. Ärsyttävää. Jouduin miettimään missä olen, mihin vein lapset vai veinkö mihinkään. Olo tuntuu näinä hetkinä tyhmälle ja ikävälle, ja pelkään arjen tilanteita, joissa oireet varmasti näkyvät myös muille. Tällaisina päivinä olen usemmiten niin paljon itsekseni kuin pystyn ja välttelen vuorovaikutustilanteita.

Ensimmäiset tämänkaltaiset tuntemukset muistan kokeneeni joskus varhaisessa teini-iässä. Luulin ihan viime vuoteen saakka, että minulla on joku vakava aivosolujen puutos, jonka olen aiheuttanut itse itselleni juomalla liikaa alkoholia tai kohdelleeni itseäni muutoin kaltoin; jättämällä vitamiinit ja hivenaineet suositustenmukaisesti liian vähäiseksi, saaneeni lapsena liian vähän kalanmaksaöljyä tai syöneeni koko elämäni liian prosessoitua tai epäpuhdasta ruokaa. Siis sitä samaa itseni syyllistämistä kuten aina.

Odotan kovasti terapian alkua, sillä elämäni maanantaikappaleena ahdistaa.

Mutta luettuani psykologin minusta kirjoittamia asioita ymmärsin, miksi minulle on ajateltu nimenomaan traumaperäistä terapiaa. Omat ajan- ja paikantajun katoamiset ovatkin traumaperäisiä ja niitä kutsutaan nimellä dissosiaatiohäiriö. Näistä lukeminen on auttanut ymmärtämään häiriötä ja sen syntymekanismeja. Ymmärtäminen ja häiriön kanssa eläminen ovat kuitenkin valitettavasti kaksi eri asiaa.

Lähde: dissosiaatiohäiriö