Paljon on vettä on virrannut joessa sitten viimeisimmän kirjoituksen. On ollut hyviä ja vähemmän hyviä aikoja, mutta vuoteen ei kertaakaan sitä yönmustaa, joka peittää kaiken. Kunnes alkoi kevät ja pirulainen pääsi taas hiipimään taakseni. Siellä se liihottelee, koputtelee olkapäätäni ja kuiskii niitä typeriä tarinoitaan.
Käytän päivittäin paljon energiaa rauhouttumiseen ja mielenhallintaan. Hengitän mindfulness-harjoitteiden mukana ja kun oikein ahdistaa, mietin mantraa: nämä ovat vain ajatuksia, nämä eivät ole totta. Mutta on vaikeaa päästä irti pakkoajatuksista ja siitä kai ne on nimensä saaneetkin. Saatan jäädä jumiin esimerkiksi ajatukseen, jossa vahingoitan itseäni tai toista veitsellä, koska en muka pysty mitään, vaikka tiedän etten ikinä tekisi sellaista, se on vain ajatus. Samalla häpeän näitä ajatuksia, koska ei sellaisia saisi tulla edes mieleen. Ja juuri silloinhan ne sinne pesiytyvät.Näin on ollut varhaisteini-iästä asti. Ei taukoamatta, vaan tietyin väliajoin.
Myös onnettomuus- ja katastrofiajatukset pyörivät kuin filminauhat aivoissani. Näen välähdyksiä tulevasta, jossa tapahtuu jotain kamalaa ja yritän estää sen olemalla tekemättä sitä mitä olin ajatellut, välttääkseni kohtalon. Pelkään yleensä kuollakseni auto-onnettomuutta sekä kävellessä että autoillessa, sekä omalle kohdalleni että perheelleni. Välillä paniikkihäiriö meinaa iskea autossa, mutta olen onneksi oppinut kaivamaan puhelimen ja keskittymään johonkin muuhun, niin tunne menee ohi.
Tunnelukot ovat aktivoituneet ja oma hylkäämisen tunnelukkoni on melkein käsin kosketeltava. Koen samaa pienuutta, yksinjäämisentunnetta ja hylkäämistä kuin aivan pienenä, enkä tahdo osata rauhoittaa itseäni. Tunnen ettei kukaan välitä minusta, kukaan ei halua minua enkä ole kenenkään mielestä rakastettava. En yleensä anna tunteiden tulla täysin päälle, vaan tukahdutan ne. Ei liene oikea ratkaisu, mutta paras johon tässä hetkessä pystyn ilman ulkopuolisen apua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti