Uusi työ, vanhat ajatukset. Tai, ehkäpä ei sittenkään. Olen tutkiskellut itseäni (minkä olen ehtinyt eli en kovinkaan paljon), sillä uusi työ on opettanut minulle taas lisää itsestäni. Huomaan, että en ole hyvä alainen. En kestä olla alaisena kenellekään, jonka koen olevan nuorempi tai kokemattomampi tai painostava, holhoava tai vielä kamalampaa, jos on noita kaikkia ja yrittää piilottaa sen retoriikan alle. Myös hierarkia on sietämätöntä, samoin kuin hauskat "äijävitsit" tai "käytäväkikatus". Olen antanut itseni myös huomata, että en edelleenkään kestä joutavaa jaarittelua enkä varsinkaan jargonia, jolla tehdään itsensä tärkeäksi. Ja jos en jossain viihdy, niin minusta tulee ihminen, jolla on vain synkkiä ajatuksia eikä se ole kovin mukavaa. Eniten maailmassa haluaisin olla mukava ja pidetty, kuten varmaan kaikki.
Näin ollen uusi työni ei ole ollut mikään tsemppari tässä meneillään olevassa mielenterveyden tasapainottamisohjelmassa. En koe saavani arvostusta, enkä pidä siitä. En koe olevani rehellinen, sillä teen työtä, josta en pidä. Omanarvontunne on laskenut samaan tahtiin mielenkiinnon kanssa, sillä olen tyystin väärässä hommassa. Huomaan himoitsevani suurempaa vastuuta, josta voisin saada flow:n tunteen, sillä nyt vain raahustan eteenpäin. Kun en saa suurta vastuuta, niin en oikein osaa sitä ottaa myöskään pienistä asioista. Ja siinä jo ollaankin ristiriidassa oman persoonani kanssa, sillä olen luonteeltani ylivastuuntuntoinen organisaattori. Koska en saa arvostusta, en anna sitä myöskään itselleni. Ei auta, vaikka kuinka taputtelen itseäni olkapäähän, että "anna itsellesi aikaa ja arvostusta ja bla bla blaa".
Muun muassa näistä ajatuksista olen puhunut psykoterapiassa, jota on nyt takana kahden istunnon verran. Häilyvän hillitön luonteeni on jo kyllästynyt koko terapiaan, sillä en ymmärrä sitä. Luulin, että istun siellä, vastailen sujuvasti terapeutin kysymyksiin lapsuudestani ja tulen ehjäksi. Sen sijaan hän kuuntelee ja minä puhun. Sanoin ensimmäisellä kerralla, että minua jännittää, koska en tiedä miten terapia etenee. Hän tyynnytteli sanomalla, ettei siinä ole mitään erityistä kaavaa: hän kuuntelee, välillä puhelee, mutta enimmäkseen minä olen äänessä ja johdattelen keskutelua. Höh! Minua on petetty. Poissa on elokuvista tuttu vuode, johon potilas asettuu ja terapeutti, joka istuu paperilehtiö sylissään ja antaa elämänohjeita.
Viime kerralla olin alavireinen enkä olisi jaksanut puhua mistään. Mutta koska pelkään hiljaisuutta, joka paljastaa oman onnettoman persoonani, täytin tapani mukaan huoneen puheella. Oksensin koko työminäni terapeutin eteen. Hän nyökytteli. Pian kolme varttia oli täynnä ja istunto päättyi. Tulin ulos jotenkin petettynä ja ahdistuneena. Stressiä pukkaa - minunko tässä pitää keksiä jokaiselle istunnolle aihe? Vastuuntuntoisena tyttönä olen jo aloittanut päässäni ranskalaisten viivojen luettelon ja hahmotellut jonkunlaisen rungon ja aikataulun terapialleni. Ihan sairasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti