Unelmana tasainen vuosikymmen

Yksi ajanjakso on lopussa; kokonainen vuosikymmen sekä kuntoutusterapia. Kuluneeseen vuosikymmeneen on liittynyt nousuja ja laskuja, kuten elämään yleensäkin liittyy. Itselläni haasteet liittyivät jo aiemmilla vuosikymmenillä jaksamiseen ja voimavaroihin, mutta tämä vuosikymmen on ollut siitä poikkeuksellinen, että sen aikana vajosin syvemmälle kuin ikinä, enkä päässyt ylös ilman ammattilaisia. Ja kun vihdoin pääsin, sain samalla mahdollisuuden tasapainoisempaan elämänvaiheeseen ja uuteen uraan.

En olisi uskonut masennuksen syvennyttyä entisestään vuonna 2014, että elämä voisi vielä joskus muuttua vuosia kestäneestä ahdistuksesta ja pään sisällä tapahtuvasta jatkuvasta sekamelskasta jonkinlaiseen tiedostettuun läsnäolemisen olotilaan, joka paikka paikoin tuntuu ihan siedettävältä.

Vuosikymmenen alkuvuodet menivät sumussa - uupumuksessa, masennuksessa ja syvenevässä ahdistuksessa, ja vasta käynnit mielialapoliklinikalla vuodesta 2015 alkoivat puskea esiin asioita, joita oli pakko kohdata. Itku ja ahdistus olivat koko ajan läsnä.

Masennus sumensi linssit, joiden läpi elämä näytti rumalta ja tulevaisuus epätoivoiselta: nettiterapiaa, psykiatrista sairaanhoitajaa, lääkäreitä, b-lausuntoja ja lääkitystä. Ja kasa diagnooseja. Voinnissa tuntui orastava toivo, kunnes musta vuosi 2017 heitti eteen henkisen muurin, jonka yli en meinannut millään päästä. Valtava määrä itseinhoa ja suuttumusta siihen, etten sittenkään kykene enkä jaksa. Se taisi olla tietynlainen pohjakosketus, joka sysäsi matkalle kohti pintaa. Ei suoraa tietä, vaan hiljalleen lipuen kohti armollisuutta.

Nyt - takana neljättä vuotta kuntoutusterapiaa, itsetutkiskelua, hyväksynnän opettelua, tasapainon hakemista ja kouluttautumista aikuissosiaalityön alalle psykososiaaliseksi tukijaksi tuntuvat alkavan kantaa hedelmää. Tiedän, että olen tällainen: välillä romahdan ja tuskastun itseeni, koska liian kovassa kuormituksessa epävakaus alkaa hallita ja alan kadottaa otetta itseeni.

Uskon, että olen oppinut havainnoimaan kuormitustekijöitä paremmin. Olen hyvin nöyrä itseni ja elämän edessä: vaikka nyt on hyvä olo ja sisimmässä rauha, niin tilanne voi muuttua hyvin nopeasti. Olenkin kiitollinen näistä rauhallisten aikojen hetkistä ja toivon, että saan niistä voimaa kohdatessani tulevat karikot.

Traumatisoiva parisuhdeväkivalta

Lähisuhdeväkivallan tutkiminen, oman ammatillisuuden kehittyminen ja itsereflektointi toivat eteen laajoja ulottuvuuksia häiriöideni syntyyn. Parisuhdeväkivaltailmiön ammatillinen ymmärtäminen antaa perspektiiviä, auttaa henkilökohtaisten asioiden läpi käymistä ja lisää samalla armollisuutta itseä kohtaan.

Uhrin näkökulmasta parisuhdeväkivalta on erityisen haavoittavaa, koska se tapahtuu intiimissä ihmissuhteessa ja sellaisen henkilön tekemänä, jolta yleisesti odotetaan rakkautta, huolenpitoa ja turvaa. Parisuhdeväkivallan kaava on prosessimainen ja alati raaistuva. Parisuhteessa on usein rauhallisiakin kausia, mutta ristiriitatilanteissa väkivalta ja uhkailu riistäytyvät tekijän hallinnasta yhä uudestaan. Väkivalta voi vaihdella muotoaan esimerkiksi rajun fyysisen väkivallan ja henkisen piinan välillä, mutta parisuhdeväkivalta muuttuu jatkuessaan yhä rajummaksi ja sen seuraukset vakavammaksi. (THL 2019.)

Näiden parisuhdeväkivallan tunnusmerkkien ja uhrin tuntemusten perusteella entinen elämäni väkivaltaisessa parisuhteessa täytti kaikki klassiset parisuhdeväkivallan piirteet. Koin jo lapsena kaltoinkohtelua ja hylkäämistä sekä koulukiusaamista ja jossain kohtaa myös seksuaalista väkivaltaa. Nykyisen terveemmän aikuisen ja ammattilaisen näkökulmasta olin uhriutumisen malliesimerkki, sillä lapsuuden aikaisten väkivaltaisten tilanteiden kokeminen vaikeutti kehitystäni ja terveen itsekunnioituksen syntymistä. Tämä lisäsi tapaani antaa kohdella itseäni huonosti ja hoitaa ongelmiani erilaisilla päihteillä. Nämä johtivat 16-vuotiaana pysyvän psyykkisen trauman synnyttämään vakavaan stressitapahtumaan, auto-onnettomuuteen ja sen jälkeiseen väkivaltaiseen parisuhteeseen.

Traumaattinen kriisi

Stressitapahtuma on SERI-tukikeskuksen psykologi, psykoterapeutti Pertti Hakkaraisen (HUS 2019) mukaan selvästi tavanomaisesta elämäntapahtumasta poikkeava, yksilön voimavarat ylittävä ja useimmiten kertaluonteinen tai lyhyessä ajassa toistunut. Pidemmällä ajalla toistunut stressitapahtuma voi aiheuttaa stressihäiriön vaikeutumisen tai uusiutumisen.

Traumaattinen kriisi on psyykkinen tilanne, jossa ihminen kohtaa ulkoisen tapahtuman, joka uhkaa hänen ruumiillista olemassaoloaan, sosiaalista identiteettiään ja turvallisuuttaan tai tyydytysmahdollisuuksiaan. Traumatisoiva tapahtuma uhkaa ihmisen sisäistä uskomusjärjestelmää, joka tarkoittaa, että yleensä terve ihminen uskoo, että maailma on hyvä, elämä on tarkoituksenmukaista ja ihmiset arvokkaita. Ennustamaton ja sattumanvarainen, järkyttävä tapahtuma murskaa tämän uskomusjärjestelmän ja hävittää haavoittumattomuuden illuusion. Ihmisen minuus pirstaloituu ja hän menettää oman hallinnantunteensa. (HUS 2019.)

Hakkaraisen mukaan ammattilaisen tehtävä on auttaa palauttamaan perusturvallisuuden kokemusta ja sen voi aloittaa jo ensikohtaamisessa olemalla korostetun selkeästi asian suhteen vakaa, luotettava ja turvallinen sekä uhria kunnioittava. Kohtaamisen tapa vaikuttaa sanoja voimakkaammin korjaavaan kokemukseen. 

Sen aikaisessa (90-luvun alun) Suomessa traumatyöskentely ei ollut kovin tutkittua eivätkä hoitoketjut toimivia. Jäin ilman minkäänlaista tukea, ja pääosin syyllistävä kohtaaminen ammattilaisten kanssa syvensi traumatisoitumistani. Häpesin ja piilotin hajonneen minuuteni syvälle, eikä kukaan koskaan kysynyt miten voin. Halusin kadota itseltäni ja tein mitä kummallisempia asioita, mutta koska elin melko yksin, ei kukaan tiennyt miten vääristyneet toimintamallini vain syvenivät. Olisin tarvinnut itselleni systemaattista psykososiaalista tukea ja kuntoutusta.

Joku rakastaa minua
 

Tällaisena hyvin haavoittuvana kohtasin tulevan puolisoni, joka osoitti minulle kaipaamaani huomiota, läheisyyttä ja tukea. Koin olevani etuoikeutettu, koska joku rakasti minua siitäkin huolimatta, että oma kokemukseni itsestäni oli epäonnistunut, surkea ja mitätön. Väkivalta hiipi suhteeseen nopeasti ja ensin henkisessä muodossa. Sen onnistuin kääntämään päässäni eeppiseksi rakkaudeksi, paljon syvemmäksi kuin kenelläkään muulla ikinä. Puolisoni oli taitava henkisen väkivallan käyttäjä ja nyt vasta ammatillisuuteni myötä alan ymmärtää väkivaltakäsitteen laajuutta.

Väkivalta eteni lukemani mukaan täysin ilmiöön liittyvällä tavalla: sykleittäin, jolloin välillä oli upeaa, kunnes taas ei enää ollut. Väkivaltaisuus myös raaistui koko ajan, sillä suhde kesti liki seitsemän vuotta. Tähän kaikkeen liittyi valtava määrä peittelyä ja salailua, koska kaiken keskellä kuitenkin opiskeltiin, kasvettiin aikuisiksi ja yritettiin pysyä kasassa. Loppuvuosina suhteessa esiintynyt väkivalta oli henkisen murskaamisen lisäksi hyvin fyysistä: potkimista, nyrkeillä lyömistä, tönimistä ja tavaroilla heittämistä. Olin usein pahasti mustelmilla ja minussa oli erilaisia haavoja ja ruhjeita tavaroiden heittämisen ja potkimisen jäljiltä.

Miksi ihminen jää, vaikka toinen satuttaa? 

Näin kirjoitettuna oma tarina kuvautuu järkyttävänä ja herättää kysymyksen: miksi ihmeessä en lähtenyt? Se tuntuu itsestänikin käsittämättömälle, mutta kun siirryn sen hetkisen elämänkaaren minääni, muistan edelleen vallitsevan tunteen siitä, että olen ansainnut kaiken. Että kukaan toinen ei koskaan tulisi rakastamaan minua, ja kuolisin hylättynä ja yksin. Tuntui, että suhde oli epäonnistunut vain, koska minä olin niin epäonnistunut ihmisenä. Luulin aidosti olevani syyllinen ihan kaikkeen ja häpesin syvästi itseäni ja elämääni. Väkivallantekijän syyllistävä ja alistava käyttäytyminen syvensi tuntemuksiani.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL 2019) mukaan parisuhdeväkivallan uhrien kokeman häpeän ja syyllisyyden takia monet uhrit peittelevät väkivaltaa ulkopuolisilta. Uhrit myös saattavat toivoa ja uskoa hyvin pitkään, että heidän rakastamansa väkivaltainen ihminen muuttuu ja väkivalta loppuu. Tämä kuvaa hyvin toimintaani, sillä peittelin niin hyvin väkivaltaa, ettei lähipiiristäni kukaan tiennyt. Vasta suhteen loppupuolella väkivalta oli näkyvää, mutta silloinkaan kukaan lähipiiristä ei osannut kysyä eikä puuttua.

Parisuhdeväkivallan tunnistaminen vaatii auttavilta työntekijöiltä rohkeutta kysyä väkivallasta suoraan ja uhrin kertoessa väkivallasta on tärkeää uskoa häntä ja tarttua tapahtuneen käsittelyyn viipymättä. (THL 2019.) Jäin miettimään puuttumista, sillä omassa tapauksessani emme kuuluneet minkään avun piiriin: olimme lapsettomia (onneksi), mutta lasten- tai perheneuvolasta tilanteeseen olisi voitu puuttua. Emme olleet myöskään pariskuntana missään sellaisessa toiminnassa mukana, josta asiaan olisi voitu puuttua. Asuimme kaukana lapsuudenperheistämme eivätkä he olleet läsnä arjessamme. Naapurit soittelivat joskus ovikelloa, mutta puolisoni puhelahjoilla tilanteet saatiin peiteltyä. Halusin piilottaa kaikki todisteet väkivallasta, koska kuvittelin läheisten hylkäävän minut, jos he tietäisivät, että vahvaksi mielletty ihminen antaa tällaisen tapahtua itselleen.

Kävin jo opiskeluaikoina psykologin vastaanotoilla toistuvien masennusten ja jatkuvan ahdistuksen vuoksi, mutta sielläkin peittelin parisuhteeni tilannetta, ja istunnot keskittyivät enemmän opinnoissa jaksamisen tukemiseen. Lopetin myöhemmin myös monia palveluita kesken, koska en kokenut saavani niistä apua; ne keskittyivät milloin pelkästään somaattisiin oireisiini tai opiskelu- ja työväsymykseni hoitoon esimerkiksi unilääkkeillä.

Puutteelliset selviytymiskeinot

Lähisuhdeväkivaltatyön ammattilaisen, psykoterapeutti Hakkaraisen kommentit uivat suoraan ihoni alle. Hänen mukaansa ihminen, varsinkin lapsi tai nuori kesken minuuden kehittymisen, oppii kriisien keskellä selviytymiskeinoja, joiden avulla pystyy suoriutua sen hetkisestä tilanteesta. Kun elämä etenee ja tilanteet muuttuvat, eivät opitut selviytymiskeinot enää toimikaan ja taistele/pakene-menetelmä ajaa ihmisen hyvin nopeasti loppuun. 

Omat selviytymiskeinoni tulivat tiensä päähän Hakkaraista mukaillen hyvin tyypillisessä vaiheessa ennen neljääkymmentä ikävuotta, jolloin jatkuvasti toistuvat masennukset ja valtava ahdistus johtivat vihdoin kuntoutusterapiaan ja asioiden läpikäymiseen. Pitkän traumaterapian seurauksena vaihdoin alaa ja koen, että minulla on valtava määrä tietoa ja annettavaa muille sosiaalisen tuen muodossa. Itsemyötätunto on kasvattanut omaa resilienssiäni ja lisännyt ymmärrystä ihmisten elämäntilanteiden monimuotoisuuteen.

Olen elänyt trauman, piilottelun ja salailun määrittämää elämää, mutta toivonut että joku kysyisi, ottaisi puheeksi. Muistan haaveilleeni, että jostain tulisi turvallinen ulkopuolinen ja sanoisi, ettei mikään, mikä liittyy väkivaltaan toista kohtaan, ole ok. Pystyn samaistumaan haavoitetussa tilanteessa olevaan, joka tulisi HUS:n Seri-keskuksen ohjeiden mukaan kohdata rauhallisesti ja vakaasti, ja jolle tulisi aina puhua lempeän selkeästi. 

Olisin itse halunnut, että tilanteestani olisi oltu kiinnostuneita, minulle olisi sanallistettu ja normalisoitu sekä auto-onnettomuuden että väkivaltatilanteiden tapahtumia, kerrottu tilanteista johtuvien reaktioideni olleen täysin normaaleja ja kuuluvan asiaan, ja ennen kaikkea todettu kaiken järjestyvän jossain kohtaa. Tällaisilla kohtaamisella olisi ollut valtavan suuri merkitys. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta kokemusten tuomien reaktioiden kohtaamisessa ihmistä voidaan merkittävästi tukea.

Olisin hyötynyt oikea-aikaisesta ja oikeanlaisesta kohtaamisesta ja tuesta, sillä traumatisoituminen on ollut paitsi valtava henkilökohtainen, vuosikymenien mittainen tragedia, mutta myös yhteiskunnallisesti kallis kaikkine sairauspoissaoloineen, keskeytettyine opiskelu- ja työpaikkoineen sekä vuosia jatkuneine terapioineen. Olen kuitenkin myös hyvä esimerkki siitä, että vaikka traumatisoivat tapahtumat jättävät aina arvet, ei tapahtuneiden tarvitse määrittää koko loppuelämää ja muutokseen on aina mahdollisuus.

 

Lähteet:

HUS. 2019. Seri-tukikeskus. Apua ja tukea seksuaaliväkivallan uhreille. Lähisuhdeväkivaltaseminaari 10.10.2019, Laurea Tikkurila.

THL. 2019. Lähisuhdeväkivalta.
https://thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/tyon_tueksi/vakivallan-ehkaisy/lahisuhdevakivalta