Persoonanhäiriö aivovamman seurauksena?

Elämä kuljetti yllättäin eteeni aivovammaliiton tutkijan, joka on tutkinut mm. aivovamman seurauksia ja hoitopolun hajanaisuutta. Ennen tätä kohtaamista en ole osannut yhdistää menneisyyden onnettomuutta omaan tilanteeseeni.

Omat ongelmani lähtivät syntymään varmasti osin lapsena, johtuen mm. toisen vanhemman alkoholisoitumisesta, turvattomuuden tunteesta, vanhempien avioerosta ja koulukiusaamisesta, mutta 16-vuotiaana koettu auto-onnettomuus sinetöi paketin.

Onnettomuuden jälkeen hoidettiin lukuisia fyysisiä vammoja (ja hoidetaan edelleen), mutta neurologisista muutoksista johtuvista psyykkisistä ongelmista en ole ollut tietoinen eikä niistä ole missään yhteydessä aiemmin puhuttu tai niitä tutkittu.

Jälkeenpäin ajateltuna ensimmäisen psyykkiset oireet puhkesivat melkein heti onnettomuuden jälkeen erilaisina pelkotiloina. Ensin oli vaikeaa lähetä ylipäätään ulos, koska pelkäsin muita ihmisiä. Myöhemmin uloslähtöön liittyi liikenteen ja mahdollisten vaaratilanteiden pelko.

Aloitin maailmalle lähdön varovaisesti sisäoppilaitoksella, jossa hoidin pelkotiloja kaikenlaisilla päihteillä, jolloin olin voittamaton enkä tuntenut pelkoa.Tätä jatkoin pitkään ja 20-vuotinaana opiskelijana koin ensimmäisen psyykkisen uupumisen (syvä väsymys, masennus, jaksaminen).

Parinkymmenen vuoden aikana olen joutunut käymään monesti melko syvällä oman masennuksen, voimattomuuden, väsymyksen, pelkotilojen, tunteiden impulsiivisuuden jne. kanssa. Ne on sittemmin diagnosoitu pelkästään psyykkisiksi häiriöiksi, tietenkin, koska asiayhteyttä onnettomuuteen eikä hoitopolun jatkumoa ole ollut.

Olen elävä esimerkki siitä, miten levällään erilaiset hoitomuodot Suomessa ovat ja olivat 1990-luvulla. En saanut onnettomuuden jälkeen hoitoa muuta kuin erilaisiin luun murtumiin. Kun kipsit oli poistettu, minulle osoitettiin exit-kylttiä. Kukaan ei tarjonnut apua fyysiseen kuntoutukseen, psyykkisesta puhumattakaan. Kuntoutin itse väärin hoidetun jalan lihaksia ja koetin saada niveliä toimimaan. Jalka jäi toimintaradoiltaan pysyvästi vajaaksi. Muistiongelmat kuitattiin asiaankuuluviksi heti onnettomuuden jälkeen eikä niihin sen jälkeen kukaan palannut. Itse onnettomuus oli itselleni valtava muutos, joka sekoitti koko siihen astisen elämäni. Luulin tulevani kuntoon ja jatkavani samanlaisena kuin ennenkin. Näin ei kuitenkaan ole käynyt.

Varsinaiset ongelmat ovat tulleet eteeni pikku hiljaa myöhemmin, kuten Yle artikkelissaan kertoo, ja siksi oireiden todellinen syy jää usein selvittämättä. En ole itse osannut yhdistaa oireita onnettomuuteen, vaan olen koittanut "tsempata" muistin ja jaksamisen kanssa, ja sietää työelämän kuormitusta, joka on tuntunut kohtuuttomalta. Itsearvostus on karissut jokaisen uupumisen jälkeen. Olen yrittänyt opetella olemaan armollinen itselle ja käsitellä itseinhoa, joka on kasvanut valtavaksi vaatimusten alla, koska en ole pystynyt vastaamaan vaatimuksiin kuten muut ihmiset keskimääräisesti.

Ongelmien synnyllä ei varsinaisesti ole mitään merkitystä enää, koska eihän historialle mitään voi, mutta toivon saavani lisää hyväksyvää asennetta itseäni kohtaan, koska pelkästään omissa nahoissani oleminen tuntuu rampauttavan mahdollisuuteni hyvään oloon ja työelämään, jolla itseni elättää. Lisäksi toivoisin taloudellista mahdollisuutta oikeanlaiseen kuntoutumiseen.