Nyt kun olen ollut poissa vakituisesta työstä useamman vuoden, kärsin suhteettomasta epävarmuudesta ja ahdistavista ajatuksista suhteessa työelämään. Väsyn uusien asioiden opettelusta, kuten kaikki, mutta sitäkin enemmän uusien ihmisten verkostosta ja oman osaamisen todistamisesta - kaiken aloittamista aina alusta. Toisaalta olen myös vakitusessa työsuhteessa kärsinyt kokiessani olevani vankilassa istumassa elinkautista, josta vain kuolemalla voi vapautua.
"Sydän alkaa jyskyttää ja tunnen itseni epäonnistuneeksi."
Etsin työtä, jonka voisin tehdä osittain kotona, koska se kuormittaisi minua vähiten. Mietin itseäni aikataulujen paineessa ja tuntemattomien ihmisten joukossa yrittäen esittää tervettä aikuista. Miten kestän kodin ja työn aikataulujen puristuksessa? Sydän alkaa jyskyttää ja tunnen itseni epäonnistuneeksi. Kutistun ja muutun araksi kuin keskenkasvuinen, joka ei oikein osaa olla.
Joudun tekemään paljon töitä, että jaksan olla hyvä tiimityöntekijä - sellainen, josta pidetään ja joka osaa ottaa muut huomiooon, kuunnella, keskutella ja reflektoida. Yliyrittäminen kuormittaa työtehtävien lisäksi liikaa. Kuvittelen usein, että minusta ei pidetä ja että muut puhuvat selkäni takana tai ajattelevat minusta pahaa. Päässäni takoo alitajunnasta kumpuava ajatus, että ei näin epämiellyttävästä ja epänormaalista ihmisestä voikaan tykätä.
Miten voin ikinä onnistua missään, kun omien tunteiden tunnistaminen on näin suuri ongelma? Hämmennyn itsekin päivittäin, koska en tiedä mitä missäkin tilanteessa kuuluisi tuntea ja miten niitä tunteita pitäisi näyttää. Vielä vaikeampaa tuntuu olevan tunteiden hallinta ja epämukavien tunteiden sietäminen, koska koen tunteet aina potenssiin korotettuina eikä minulla ole oikein suhteellisuuden tajua. Pää on kuin painekattila, jossa esimerkiksi aivan tavallinen ärtyneisyys kasvaa vihaksi tai pieni pelko syväksi ahdistukseksi.
Tunnen itseni usein ulkopuoliseksi. Samalla yritän hampaat irvessä tulla hyväksytyksi olemalla oma itseni, vaikken tiedä minkälainen minun pitäisi olla. Analysoin kaikkea ja raivostun, jos en saa tunteistani selvää. Ne tuntuvat aina heiluvat väärissä paikoissa väärään aikaan. Liian hyvällä mielellä oleminenkin hermostuttaa, koska se tuntuu vain pahan odottelulle. Kukaan ei varsinaisesti aseta näitä paineita minulle (paitsi toki työelämä vaatimuksineen), vaan ne johtuvat kyvyttömyydestäni säädellä tunteitani ja hyväksyä niitä - käytännössä siis asettaa normaaleja rajoja itselleni.
"Uuvutan itseni nopeasti tällä suhteellisuudentajuttomuudella ja tunteidensäätelemättömyydellä aiheuttaen valtavan stressin ja uupumuksen."
Koska pääni sisällä on valtava kaaos, takerrun koti- sekä työelämässä hyvin kaavamaiseen toimintaan ja tiukkaan säntillisyyteen, jotta pystyn tekemään asiat nopeasti ja varmasti oikein. Tämä uuvuttaa minut työelämässä, sillä nautin luovuudesta, mutta luovuuteeni hukkuu tiukan säntillisyyden alle. Työnantaja on yleensä pelkästään mielissään töiden rivakasta etenemisestä eikä varsinaisesti kehota hidastamaan. Joudun koville, koska aikataulut ovat tiukkoja ja minun pitää tehdä samassa ajassa kaikki omalla, 110 %:sella systeemillä. Miten oppisin tunnistamaan terveen itsetuntemuksen ääneen?
Työelämässä oma säntillinen mustavalkoisuuteni näkyy halveksuntana ja anarkismina vähempitaitoisia auktoriteetteja kohtaan tai huippuunsa hiottuna suorituksena, josta haluaisin riittävän paljon tunnustusta. Välimuotoja ei ole. Teen paljon listoja, joko päänsisäisiä tai ihan fyysisiä, asioista jotka minun pitää tehdä esimerkiksi päivän aikana. Ilman listoja päässä olevat asiat pyörivät sekamelskana enkä saa mitään tehdyksi. Toisaalta päässä pyörivien listojen kanssa väsähdän ja stressaan etukäteen suorituksia, joista ei ole edes realistista suoriutua.
Olen kuitenkin kokenut hienoista edistystä kotirintamalla. Osaan välillä laskea rimaa, hidastaa, hengittää syvään ja nauttia pienistä hetkistä, jolloin kaikilla on mukavaa. Aiemmin suoritin kotonakin yhtä tiukkaa sisäistä säntillisyyttä kuin työelämässä. Koti tuntui armeijalta, jossa touhut lasten kanssa olivat yhtä vaatimusten tehtävärataa. Terapian vuoksi osaan jo hellittää ja olla tuntematta jatkuvaa syyllisyyttä, ahdistusta tai vihaa, jos kaikki ei mene ihan justiinsa. Mutta jos alan yhdistämään tähän työelämän vaatimuksia, niin tiedän olevani suurissa vaikeuksissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti