Pahimmat uhkatekijät työkyvylle

Minulta kysyttiin miltä persoonanhäiriö tuntuu ja miten se heikentää työkykyä. Hyvin vaikeaa on vastata yhdellä lauseella, mutta yritän muutamalla.

Nyt kun olen ollut poissa vakituisesta työstä useamman vuoden, kärsin suhteettomasta epävarmuudesta ja ahdistavista ajatuksista suhteessa työelämään. Väsyn uusien asioiden opettelusta, kuten kaikki, mutta sitäkin enemmän uusien ihmisten verkostosta ja oman osaamisen todistamisesta - kaiken aloittamista aina alusta. Toisaalta olen myös vakitusessa työsuhteessa kärsinyt kokiessani olevani vankilassa istumassa elinkautista, josta vain kuolemalla voi vapautua.

"Sydän alkaa jyskyttää ja tunnen itseni epäonnistuneeksi."

Etsin työtä, jonka voisin tehdä osittain kotona, koska se kuormittaisi minua vähiten. Mietin itseäni aikataulujen paineessa ja tuntemattomien ihmisten joukossa yrittäen esittää tervettä aikuista. Miten kestän kodin ja työn aikataulujen puristuksessa? Sydän alkaa jyskyttää ja tunnen itseni epäonnistuneeksi. Kutistun ja muutun araksi kuin keskenkasvuinen, joka ei oikein osaa olla.

Joudun tekemään paljon töitä, että jaksan olla hyvä tiimityöntekijä - sellainen, josta pidetään ja joka osaa ottaa muut huomiooon, kuunnella, keskutella ja reflektoida. Yliyrittäminen kuormittaa työtehtävien lisäksi liikaa. Kuvittelen usein, että minusta ei pidetä ja että muut puhuvat selkäni takana tai ajattelevat minusta pahaa. Päässäni takoo alitajunnasta kumpuava ajatus, että ei näin epämiellyttävästä ja epänormaalista ihmisestä voikaan tykätä.

Miten voin ikinä onnistua missään, kun omien tunteiden tunnistaminen on näin suuri ongelma? Hämmennyn itsekin päivittäin, koska en tiedä mitä missäkin tilanteessa kuuluisi tuntea ja miten niitä tunteita pitäisi näyttää. Vielä vaikeampaa tuntuu olevan tunteiden hallinta ja epämukavien tunteiden sietäminen, koska koen tunteet aina potenssiin korotettuina eikä minulla ole oikein suhteellisuuden tajua. Pää on kuin painekattila, jossa esimerkiksi aivan tavallinen ärtyneisyys kasvaa vihaksi tai pieni pelko syväksi ahdistukseksi.

Tunnen itseni usein ulkopuoliseksi. Samalla yritän hampaat irvessä tulla hyväksytyksi olemalla oma itseni, vaikken tiedä minkälainen minun pitäisi olla. Analysoin kaikkea ja raivostun, jos en saa tunteistani selvää. Ne tuntuvat aina heiluvat väärissä paikoissa väärään aikaan. Liian hyvällä mielellä oleminenkin hermostuttaa, koska se tuntuu vain pahan odottelulle. Kukaan ei varsinaisesti aseta näitä paineita minulle (paitsi toki työelämä vaatimuksineen), vaan ne johtuvat kyvyttömyydestäni säädellä tunteitani ja hyväksyä niitä - käytännössä siis asettaa normaaleja rajoja itselleni.

"Uuvutan itseni nopeasti tällä suhteellisuudentajuttomuudella ja tunteidensäätelemättömyydellä aiheuttaen valtavan stressin ja uupumuksen."

Koska pääni sisällä on valtava kaaos, takerrun koti- sekä työelämässä hyvin kaavamaiseen toimintaan ja tiukkaan säntillisyyteen, jotta pystyn tekemään asiat nopeasti ja varmasti oikein. Tämä uuvuttaa minut työelämässä, sillä nautin luovuudesta, mutta luovuuteeni hukkuu tiukan säntillisyyden alle. Työnantaja on yleensä pelkästään mielissään töiden rivakasta etenemisestä eikä varsinaisesti kehota hidastamaan. Joudun koville, koska aikataulut ovat tiukkoja ja minun pitää tehdä samassa ajassa kaikki omalla, 110 %:sella systeemillä. Miten oppisin tunnistamaan terveen itsetuntemuksen ääneen?

Työelämässä oma säntillinen mustavalkoisuuteni näkyy halveksuntana ja anarkismina vähempitaitoisia auktoriteetteja kohtaan tai huippuunsa hiottuna suorituksena, josta haluaisin riittävän paljon tunnustusta. Välimuotoja ei ole. Teen paljon listoja, joko päänsisäisiä tai ihan fyysisiä, asioista jotka minun pitää tehdä esimerkiksi päivän aikana. Ilman listoja päässä olevat asiat pyörivät sekamelskana enkä saa mitään tehdyksi. Toisaalta päässä pyörivien listojen kanssa väsähdän ja stressaan etukäteen suorituksia, joista ei ole edes realistista suoriutua.

Olen kuitenkin kokenut hienoista edistystä kotirintamalla. Osaan välillä laskea rimaa, hidastaa, hengittää syvään ja nauttia pienistä hetkistä, jolloin kaikilla on mukavaa. Aiemmin suoritin kotonakin yhtä tiukkaa sisäistä säntillisyyttä kuin työelämässä. Koti tuntui armeijalta, jossa touhut lasten kanssa olivat yhtä vaatimusten tehtävärataa. Terapian vuoksi osaan jo hellittää ja olla tuntematta jatkuvaa syyllisyyttä, ahdistusta tai vihaa, jos kaikki ei mene ihan justiinsa. Mutta jos alan yhdistämään tähän työelämän vaatimuksia, niin tiedän olevani suurissa vaikeuksissa.

Persoonanhäiriö aivovamman seurauksena?

Elämä kuljetti yllättäin eteeni aivovammaliiton tutkijan, joka on tutkinut mm. aivovamman seurauksia ja hoitopolun hajanaisuutta. Ennen tätä kohtaamista en ole osannut yhdistää menneisyyden onnettomuutta omaan tilanteeseeni.

Omat ongelmani lähtivät syntymään varmasti osin lapsena, johtuen mm. toisen vanhemman alkoholisoitumisesta, turvattomuuden tunteesta, vanhempien avioerosta ja koulukiusaamisesta, mutta 16-vuotiaana koettu auto-onnettomuus sinetöi paketin.

Onnettomuuden jälkeen hoidettiin lukuisia fyysisiä vammoja (ja hoidetaan edelleen), mutta neurologisista muutoksista johtuvista psyykkisistä ongelmista en ole ollut tietoinen eikä niistä ole missään yhteydessä aiemmin puhuttu tai niitä tutkittu.

Jälkeenpäin ajateltuna ensimmäisen psyykkiset oireet puhkesivat melkein heti onnettomuuden jälkeen erilaisina pelkotiloina. Ensin oli vaikeaa lähetä ylipäätään ulos, koska pelkäsin muita ihmisiä. Myöhemmin uloslähtöön liittyi liikenteen ja mahdollisten vaaratilanteiden pelko.

Aloitin maailmalle lähdön varovaisesti sisäoppilaitoksella, jossa hoidin pelkotiloja kaikenlaisilla päihteillä, jolloin olin voittamaton enkä tuntenut pelkoa.Tätä jatkoin pitkään ja 20-vuotinaana opiskelijana koin ensimmäisen psyykkisen uupumisen (syvä väsymys, masennus, jaksaminen).

Parinkymmenen vuoden aikana olen joutunut käymään monesti melko syvällä oman masennuksen, voimattomuuden, väsymyksen, pelkotilojen, tunteiden impulsiivisuuden jne. kanssa. Ne on sittemmin diagnosoitu pelkästään psyykkisiksi häiriöiksi, tietenkin, koska asiayhteyttä onnettomuuteen eikä hoitopolun jatkumoa ole ollut.

Olen elävä esimerkki siitä, miten levällään erilaiset hoitomuodot Suomessa ovat ja olivat 1990-luvulla. En saanut onnettomuuden jälkeen hoitoa muuta kuin erilaisiin luun murtumiin. Kun kipsit oli poistettu, minulle osoitettiin exit-kylttiä. Kukaan ei tarjonnut apua fyysiseen kuntoutukseen, psyykkisesta puhumattakaan. Kuntoutin itse väärin hoidetun jalan lihaksia ja koetin saada niveliä toimimaan. Jalka jäi toimintaradoiltaan pysyvästi vajaaksi. Muistiongelmat kuitattiin asiaankuuluviksi heti onnettomuuden jälkeen eikä niihin sen jälkeen kukaan palannut. Itse onnettomuus oli itselleni valtava muutos, joka sekoitti koko siihen astisen elämäni. Luulin tulevani kuntoon ja jatkavani samanlaisena kuin ennenkin. Näin ei kuitenkaan ole käynyt.

Varsinaiset ongelmat ovat tulleet eteeni pikku hiljaa myöhemmin, kuten Yle artikkelissaan kertoo, ja siksi oireiden todellinen syy jää usein selvittämättä. En ole itse osannut yhdistaa oireita onnettomuuteen, vaan olen koittanut "tsempata" muistin ja jaksamisen kanssa, ja sietää työelämän kuormitusta, joka on tuntunut kohtuuttomalta. Itsearvostus on karissut jokaisen uupumisen jälkeen. Olen yrittänyt opetella olemaan armollinen itselle ja käsitellä itseinhoa, joka on kasvanut valtavaksi vaatimusten alla, koska en ole pystynyt vastaamaan vaatimuksiin kuten muut ihmiset keskimääräisesti.

Ongelmien synnyllä ei varsinaisesti ole mitään merkitystä enää, koska eihän historialle mitään voi, mutta toivon saavani lisää hyväksyvää asennetta itseäni kohtaan, koska pelkästään omissa nahoissani oleminen tuntuu rampauttavan mahdollisuuteni hyvään oloon ja työelämään, jolla itseni elättää. Lisäksi toivoisin taloudellista mahdollisuutta oikeanlaiseen kuntoutumiseen.

Järki ja Lilliputti sekä veljekset Rankaisevuus ja Vaativuus

Minuuden aalto on keikahtanut vaihteksi laskuun. En kuitenkaan jäänyt aallonpohjalle, vaan olen jo matkalla seuraavalle harjalle. Olen silti kaukana kaikesta mitä normaaliksi nimitetään. Pienen jollan
lailla keinahtelen laineilla yhä kauemmas siitä mihin kuvittelin rantautuvani.

En ole masentunut enkä myöskään huippuiloinen, vaan välimaastossa, jossa millään ei tunnu olevan erityisesti mitään merkitystä, paitsi jatkuvalla liikkeessä pysymisellä. En uskalla pysähtyä, koska saatan jäädä siihen. Minulla kun on taipumus jäädä tuttuun kaavaan jankkaamaan ja siitä irtaantuminen ottaa aina paljon voimia.

Terapiassa olen suunnilleen lapsuuden ja esiteini-iän taitteessa matkalla minuuteen. Silloin tapahtui jotain kummaa, jonka vangiksi olen jäänyt. Osa aivoistani on paennut mielikuvituksen maailmaan liian usein ja jäänyt Lilliputin kokoiseksi. Ei tietenkään lääketieteellisesti, mutta näin minusta tuntuu.

Jossain osassa aivoja asuu onneksi Järki, jonka vuoksi olen pärjännyt elämässä kohtuullisesti. Järki osaa peitellä puutteita ja sanoittaa suuhun sopivia sanoja.Villi Lilliputti hyppii hurjasti sinne ja tänne, satuttaa pomppiessaan itsensä, loukkaa muita eikä tunne katumusta, kunnes Järki kehottaa rauhoittumaan. Lilliputin kaverina asuvat veljekset Rankaisevuus ja Vaativuus, jotka vuorottelevat Lilliputin kaitsijana jatkuvasti tapellen siitä, kumpi on parempi lapsenvahti.

Skeematerapian avulla yritän antaa Lilliputin kasvaa aikuiseksi turvallisessa seurassa, luottaa Järkeen ja päästää Rankaisevuuden ja Vaativuuden muuttamaan omiin koteihinsa ettei niiden tarvitsisi aina nahistella.

Loppusanat: Tästä tuli näköjään satu...