Onnea ja alisuoriutumista

Muutama asia on pyörinyt mielessä viime päivät, kuten onni. Onni on ne ympärillä olevat ihmiset, joille voi puhua avoimesti ja jotka ymmärtävät mistä puhun. Jotkut jopa jakavat osin samoja kokemuksia eivätkä juttuni kuulosta heistä mitenkään älyttömiltä. Yhden virhearvion tein ja avauduin ihmiselle, jonka luulin ymmärtävän, että olen edelleen sama ihminen kuin ennen diagnoosia, mutta nyt osaan ottaa asian huomioon ja ymmärtää itseänikin paremmin. Tämä ihminen kuitenkin säikähti tai ei osannut muuten suhtautua asiaan, enkä ole kuullut hänestä sen koommin. Surullista, mutta toisaalta ymmärrettävää, jos ei halua lähipiiriinsä ihmistä, jolla on ongelmia ja toisaalta hyväksyttävää, sillä jokainen saa valita ystävänsä.

Toinen mietityttävä asia on alisuoriutuminen. Se on sana, joka tuli vastaan tämän diagnoosin myötä. Olen aina pelännyt ja pelkään koko ajan, että pian paljastun ja muut huomaavat, etten osaa yhtään mitään. Siitä syystä puikkelehdin (vaativien) mahdollisuuksien välistä väistellen niitä sujuvasti. Jälkeen päin ahdistaa ja itseinhoni kasvaa, samoin kateus niitä kohtaan, jotka uskaltavat tarttua tilaisuuksiin. 

Joskus, jos olen juuri sattunut olemaan minuuteni korkeimmalla aallonharjalla, olen lupautunut mukaan johonkin. Kun olen tippunut harjalta alas, lupaus onkin tuntunut mahdottomalta pitää ja olen luistanut siitä valheiden avulla. Olen siis myös mestari kehittämään valheita eli keksimään tarinoita. Nuorena sepitin niin paljon tarinoita, etten enää itsekään aina muistanut mikä osa oli oikeasti tapahtunut. Vanhempana olen tyytynyt valkoisiin valheisiin.