Syyllisyys

Mielenterveysongelmien kanssa ikäni painineena on itsetuntoni melko hauras. Se on hauras ihmisenä, mutta huomattavan hauras myös äitinä. Kun tilanteeseen lisätään oman lapsen akuutti masennusoireilu itsetuhoisuuksineen, en melkein pysty käsitellä asiaa.

Lainaan heti tähän alkuun Huono Äiti -toimituksen tekstiä, joka osuu varmasti monen vanhemman kipupisteeseen.

”Äitisyyllisyys on tunne siitä, ettei ole tarpeeksi hyvä. Luettelo tavoista, joilla me äidit kuvittelemme voivamme pettää lapsemme on loputon: Emme vietä tarpeeksi aikaa lastemme kanssa; emme ole tarpeeksi kärsivällisiä, rakastavia, hauskoja tai kiinnostuneita; emme tarjoa lapsillemme sellaista elämää, perhettä ja mahdollisuuksia, joita meidän pitäisi. Huudamme, menetämme hermomme, nalkutamme."

Jaan tunteen artikkelin kuvaamasta kollektiivisesta äitisyyllisyydestä. Lisänä on lapsen akuutti tilanne yhdistettynä omiin neuropsykiatrisen häiriön aiheuttamiin hankaluuksiin, joten syyllisyys ja tunne oman äitiyden huonommuudesta on lamaannuttava. Neuroepätyypillisenä ja ilman tarvittavaa tukea kasvaneena en varmasti ole monessakaan tilanteessa toiminut millään mittarilla riittävästi enkä toivotulla tavalla.

Mielessä pyörii synkkiä ajatuksia siitä, miten olen perimälläni ja omalla traumakokemuksillani pilannut lapseni mahdollisuudet onnelliseen ja tasapainoiseen elämään. Mietin, etten ole tarpeeksi vahvistanut lapsen itsetuntoa, ollut henkisesti läsnä tai tukenut kaverisuhteissa. Liian paljon olen joutunut kannattelemaan itseäni.

Kaikki ne toistuvat epäonnistuneet yritykset olla tasapainoinen aikuinen. Miten paljon ne lisäävätkään syyllisyyttä, kun tietää miten olisi pitänyt toimia, muttei ole pystynyt. Mieli toimii niin tuskallisella tavalla, että se unohtaa kaikki onnistumiset ja tuo pintaan jokaisen tilanteen, joissa olisi halunnut toimia toisella tavalla kuin miten lopulta toimi.

Sain tueksi viiden kerran keskustelupaketin työpsykologilta, mutta heti ensikäynnillä petyin. Meneillään oleva vaikea stressitilanne lisää voimakkaasti neuro-oireitani, joten ensikäynnillä kertomani kuvaus tilanteesta oli lähinnä ylinopean ajatusvirran suodattamaton sekamelska. Unohdin punaisen langan ja ranskalaiset viivat, vaikka niitä etukäteen mietinkin. 

Psykologi haukotteli ja ihmetteli lopulta monologini jälkeen, että puhunko aina niin nopeasti. Hän koki hengästyneensä jo pelkästään kuuntelusta. Sen jälkeen hän kysyi miten voin (no huonosti, olin juuri vajaan tunnin avaannut asiaa) ja että nyt varmaan kannattaisi tehdä jotain itselle mieluista puuhaa, joka vahvistaa omaa jaksamista. Ihan totta, miten en tullut itse tätä lainkaan ajatelleeksi. 

Olisin kerrankin hyötynyt ammatillisen ihmisen lausumana lohduttavista, vaikka sitten kliseisistäkin sanoista tässä akuuttissa tilanteessa, esimerkiksi että "olet riittävän hyvä tuollaisena" tai että "olet hyvä äiti". Poistuin sekavin tuntein ja päätin, etten jaksa enää mielistellä tai suorittaa velvollisuuden tunteesta yhtäkään käyntiä välttääkseni aiheuttamasta pahaa mieltä terapeutille. Tällaisia käyntejä oli ensimmäinen psykoterpiavuoteni täynnä ja edelleen se tuo pintaan ahdistuksen tunteita siitä, että olen epäonnistunut jopa terapia-asiakkaana. Kertakaikkisen huono ja epäkelpo.

Lääkittynä vai naturellina?

Lääkekokeilua aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön oireiden lieventämiseen on takana nyt kolme kuukautta. Aloitettin pienellä annostuksella ja lisättiin parin viikon jälkeen. Kahden kuukauden jälkeen annosta nostettiin lisää, koska haitat olivat hieman vähentyneet, mutta hyödyt eivät vielä niin suuret kuin mitä voisi odottaa. Tällä jatketaan, mutta jos haitat vielä tästä lisääntyvät (päänsärky, niskasärky, ärtyneisyys ja itkuisuus lääkkeen laskun aikaan), on pakko kokeilla jotain muuta valmistetta.

On vaikeaa arvioida hyötyjä ja haittoja, kun syksy on ollut niin poikkeuksellisen kuormittava. Huomion arvoista on kuitenkin ollut se, että vaikka en alkuun huomannut saavani mitään apua tai vastetta lääkkeestä, niin nyt kun katson taakse päin, ymmärrän, että aikaisemmin olisin ollut jo pelkästään työpäivän keskittymisyrityksistä niin väsynyt, että olisin vain maannut ja itkenyt illan. 

Nyt huomaan, että voimavaroja on hitusen jäljellä vielä työpäivän jälkeenkin, mikä on aika mahtavaa, koska tukeani on tarvittu kipeästi muualla. Olen myös pystynyt käsitellä näitä vastoinkäymisiä hieman paremmin kuin ilman lääkkeitä, jolloin näin raskaasti kuormittava tilanne olisi romahduttanut voinnin kokonaan. Nytkin se on ollut kiikun kaakun, mutta olen pysynyt pinnalla!

 

Aivot laineilla

Ennen kesälomaa olin rauniona. Jokaisen työpäivän jälkeen energiat olivat aivan lopussa enkä jaksanut oikein kuin maata ja tuijottaa kattoa. Perhe sai kärsiä apaattisesta tai kiukkuisesta äidistä. Mikään ei enää pysynyt päässä. Koin jatkuvaa itsesyytöstä, mutta kun ei jaksa, niin ei jaksa, ja silloin pelkkä hampaidenpesu iltaisin tuntuu maratoonilta.

Kun se kesäloma vihdoin alkoi, oli edessä tuttu jokavuotinen loma-ahdistus. Sitä aina kokee, että loma tulee niin tarpeeseen, koska pää on ylirasittunut, mutta samalla arjesta putoaa rytmi ja pohja, ja jokaisen päivän raamit pitää tavallaan rakentaa uudelleen. Ahdistus menee yleensä jossain kohtaa ohi, kuten tänäkin vuonna.

Muutaman viikon lomailun jälkeen olin jo melko rentoutunut, hyväntuulinen ja energiaa täynnä. Meinasinkin jo soitella psykiatrille, että en usko tarvitsevani koko ADHD-lääkettä, ja perua tulevan vastaanottojan, jossa on tarkoitus aloittaa lääkekokelut.

Nyt neljän viikon lomasta on muutama viikko. Raamit ja arki on hyvä juttu, mutta en halunnut väsähtää työhön ihan näin nopeasti. Valvon yöt ja päässä pyörivät omat hyperfokusprojektit, joihin aivot etsivät jatkuvasti ratkaisuja, ja töissä tietenkin väsyttää. Mutta että siinä tilanteessa olisin itselleni armollinen ja hidastaisin vähän työssä, niin ei.. painan täysillä menemään. Varmistelen ja teen hommat sata kertaa, että ne olisivat varmasti oikein. Pelkään jatkuvasti mokaavani ja mietin paljastuvani huijariksi heti seuraavalla hetkellä.

Jatkuva aivotyö tuntuu siltä kuin aivolihas muljatelisi kallon sisällä ja hakkaisi mennessään kallon laitoihin. Työpäivän jälkeen nukuttaa niin, etten meinaa pysyä tolpillani. Itkettää pienetkin asiat eikä jaksaisi yhtään ääniä, jotka tuntuvat kuin omaa päätä käytettäisiin jalkapallona. Ärsyttää kaikki naputtelu, suhina, ryystäminen, ähkiminen ja mitä näitä nyt on.

Toivon etten odota lääkitykseltä liikaa. Vain että muuttuisin ihan kokonaan toisenlaiseksi...

Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö

Tämä päivä tuntuu muuttavan kaiken eikä sittenkään mitään. Olen samanlainen, mutta erilainen kuin eilen. Harteiltani tippui osa mielenterveysongelmaisen stigmasta. 

Viime vuonna alkaneet neuropsykiatriset tutkimukset päättyivät tänään Diva 2.0 -haastatteluun. Lääkäri lausui sen päätteeksi, että "kaikkien kriteereiden täytyttyä sinulle asetetaan diagnoosiksi sekamuotoinen F90.0 aktiivisuuden ja tarkkaavauuden häiriö". 

On vähän hölmisynyt olo, mutta samalla helpottunut. Ja ehkä vähän katkerakin siitä, ettei kymmeniin vuosiin ole mahtunut ketään, joka olisi asiaa tutkinut. Olisi saattanut tasoittaa vähän tätä matkaa ja säästää erinnäisiltä vinoumilta.

Nyt ymmärrän, miten aktiivisuuden ja tarkkaavausuuden häiriö ADHD eli neuroepätyypillinen aivotoiminta kaikkine miljoonine kaistoineen juuri minussa näkyy: se kuormittaa pääni toiminnan niin tehokkaasti, että se vie jatkuvasti kaiken jaksamisen. 

Kuvasin pääni sisäistä kaaosta blogissani jo vuonna 2016 oikein osuvasti. Koko blogi on oikastaan syväsukellus aivojeni neuropsykiatriseen erityisyyteen. Hyvä, että on tullut kirjoitettua. 

Mitä enemmän vertaistarinoita löydän, sitä paremmin ymmärrän itsäni. Tämä artikkeli kuvaa hyvin kompensointikeinojen ja maskaamisen kuormittavuutta. Ja vaikka ihminen on eri, niin kokemus on itsellä täysin sama:

"...ylisuoritin ja tavoittelin täydellisyyttä, jotta kukaan ei huomaisi mitään. Ulospäin näytti, että tein kaiken hyvin ja järjestelmällisesti, mutta kukaan ei tiennyt, millainen duuni kaiken takana oli. Ydinongelma voi olla aika peitossa."

Nuoruudessa tapahtuneen aivovamman takia käyn vielä pään magneettikuvassa, vaikkei aivoilleni mitään voidakaan tehdä. Lääkärin mukaan on hyvä kurkata miltä aivot näyttävät ja tehdä siitä johtopäätöksiä myös lääkityksen suhteen. Lääkäri oli hyvin toiveikas, että koska minulla on "niin raskas psykiatrinen historia" ja moninaiset oireet, niin lääke auttaa todennäköisemmin kuin lievissä oireissa.

Odotan kyllä innolla lääkityksen aloittamista! Yritän ajatella realistisesti, jopa vähän pessimisesti, mutta toivon silti saavani lääkkeistä käänteentekevän avun.