Huomaan, että en saa terapiasta sitä mitä tarvitsen ja aika tuntuu valuvan hukkaan. En tunnu etenevän yhtään ja terapeutin kanssa vaihdetaan enimmäkseen vain kuulumisia tai puhutaan siitä, miten minun tilanteeni "luultavasti johtuu osin lapsuuden traumoista, sillä niillä on suuri vaikutus aikuisiän ahdistuksiin". Ihan totta? Olen ravannut vuodesta 2015 psykiatrisen poliklinikan lääkäreillä ja psykologeilla, josta minut ohjattiin terapiaan juuri näistä edellä mainituista mm. lapsuudessa ja nuoruudessa syntyneistä syistä. Nyt tarvittaisiin vähän syvempää osaamista. Olen itse liian kohtelias enkä haluaisi loukata terapeuttia vaihtamalla hänet toiseen. Samalla olen taitava puhumaan niitä näitä ja väistelemään syvempiä asioita, varsinkaan jos ei niistä kysytä tai jos uskaltaa kertoa, niihin ei tartuta. Tarvitsisin henkilön, joka sanoisi, että "cut the crap!" ja kysyisi, että miten oikeasti menee ja antaisi vastakaikua.
Uskalsin vihdoin sanoa muutamia viikkoja sitten, että en pääse eteenpäin tällä tapaa. Aloin itse kirjoittamaan viikolla niistä asioista, jotka kirvelevät mieltä. Terapeuttikin huomasi, että kirjoittamalla pääsen syvemmälle tasolle kuin suoraan töistä penkille istahtaneena. Sovimme, että käymme kirjoituksia läpi istunnoilla. Kerran pääsimme vaiheeseen, jossa jo luulin suoja-aitojen alkavan murtua. Mutta sen jälkeiset kerrat ovat valuneet päivän tapahtumien kertaamiseen ja elämästä yleisesti puhumiseen. Itse huomaan tapani mukaan tarttuneeni eräisiin pieniin asioihin, joita terapeutti on suustaan päästänyt, ja jotka aiheuttavat minussa epämiellyttäviä tunteita terapeuttia ja koko terapiaa kohtaan.
En tarvitsisi minkäänlaista väheksyntää elämänhallintaani kohtaan, varsinkaan terapeutilta, vaan menen heti lukkoon ja alan suorittaa "oikeanlaista terapiaa" vastailemalla asioihin niin, miten uskon vastaanottajan haluavan ne kuulla. Kerran terapeitti möläytti puhuttaessa syömishäiriöstä, että "kyllä hänkin pystyy helposti välttämään ylimääräiset leivät ja herkut kaapista, kun vaan päättää niin". Ihmettelin terapeuttia, joka sanoo näin ihmiselle, joka nuorempana veti jauhotkin kaapista oksentamisen uhalla, kun ei muuta osannut ahdistukselleen tehdä. Sama kuin sanoisi jalattomalle, että lähde juoksemaan vaan - se on tahdosta kiinni.
Toissa viikolla puhuimme epävakaasta persoonasta eli diagnoosista, johon lääkärit kohdallani päätyivät kaksisuuntaisen mielialahäiriön sijaan, koska sen oireet osuivat paremmin yksiin persoonani kanssa. Terapeutti tokaisi omaan tyyliinsä, että "sinullahan ei kovin vaikeita oireita ole, koska olet pärjännyt hyvin ja osaat puhua asioista hienosti". Aloin samantien taas suorittaa istuntoa: nauroin oikeissa kohdissa ja nyökyttelin, että totta tosiaan - monellahan menee huomattavasti huonommin. Istunnon jälkeen oli ikävä mieli ja ihmettelin mitä juuri oli tapahtunut. Olen hakeutunut hoitoon ahdistuksen, epätyydyttävien käyttäymismallien ja ajatuksien vuoksi, jotka ajavat minut masennukseen kerta toisensa jälkeen. Olen saanut lääkäriltä B-lausunnon yli vuoden tutkimusjakson päätteeksi, jonka mukaan tarvisen psykoterapiaa lääkityksen lisäksi, jotta pysyisin työ- ja ylipäätään elämiskykyisenä, koska itsekseen tämä elämänmittainen ahdistus ei tunnu katoavan. Mutta oman terapeuttini mukaan kaikki on osapuilleen hanskassa, koska osaan puhua niin hyvin.
Huomaan, että terapeuttini hieman kauhistelee menneisyyttäni. Hän on huono peittelemään ilmeitään tai asettelemaan sanojaan, joita minä taas olen hyvä tulkitsemaan. Olen tehnyt ja kokenut kaikenlaisia asioita enkä ole niistä kaikista ylpeä. Mutta mielestäni ammattilaisen pitäisi osata ymmärtää, että kaikkien tekemisten tai olemisten vuoksi siellä terapiassa nimenomaan ollaan. Että ne ovat juuri niitä asioita, joita olen siellä selvittelemässä. Olen kokonaisuus, halusin tai en.
Näiden kaikkien asioiden johdosta pohdin sitä, että ehkä en vain osaa olla oikeanlainen potilas. En ole ehkä kunnolla sisäistänyt miten terapia toimii: terapiassa asiat tapahtuvat ainoastaan itse käsiteltyinä ja terapeutin tarkoitus on tukea sitä matkaa. Yritän koko ajan hampaat irvessä saada sitä tukea ja edistää omaa matkaani kirjoittamalla asioista rehellisesti ja kaunistelematta, jotta voisimme käydä niitä terapeutin kanssa yhdessä läpi. Viimeisimmät kirjoittamani asiat hän kuitenkin sivuutti kokonaan, vaikka sanoi edellisellä istunnolla, että ne käytäisiin seuraavalla kerralla läpi.
Olen venyttänyt jaksamistani koko ajan pidemmälle ja päättänyt, että haen ratkaisua ongelmilleni. Nyt tuntuu, että toivo hiipuu ja käperryn takaisin suojamuurin sisälle. En oikein enää jaksa ottaa asioita esille, vaan tyydyn rupattelutasolle, joka tuntuu sopivan terapeutille paremmin kuin hyvin. Pitäisi etsiä uusi terapeutti, käydä tutustumishaastatteluissa ja osata heti aistia, että olisko siinä se, jolle osaisi puhua ja varsinkin, joka osaisi kuunnella, lukea rivien välistä ja tarttua sanomatta jätettyihin asioihin. Sillä minä haluaisin ne sanoa, jos vain osaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti