Ylisukupolvinen tunneyksinäisyys vai miten sitä voisi nimittää? Sitä epätoivoista yritystä olla
lapsille läsnä, lähellä ja saatavilla kaikkien puuttuvienkin osalta ikään kuin yksin voisin korvata tunnevajeen.
Itselleni läsnänolon, sylin ja läheisyyden kaipuu on kroonista.
Itsenäisyyden ja pärjäämisen ihannoinnin takia en koskaan oppinut pyytämään
läheisyyttä. Se tuntui palkinnolta, joka piti ansaita. Lapsilleni pystyn osoittamaan tunteeni
ja antamaan läheisyyttäni, koska he ovat kauniita ja pyyteettömiä.
Toivon, etteivät he koskaan kokisi olevansa syrjäytyneitä omasta elämästään.
Tunnen valtavaa surua siitä, etteivät lapseni ole kovin merkityksellisiä kenellekään muulle. Ei ole isovanhempia, jotka osoittaisivat, että lapseni ovat tärkeitä ja haluaisivat viettää heidän kanssaan aikaa. Olen ollut jo vuosia kateellinen ystävilleni heidän vanhemmistaan. Olen ollut onnellinen heidän puolestaan, koska heidän onni ei ole ollut itseltäni pois. Mutta aina olen tuntenut pienen pistoksen, kun ystävieni lapset ovat pyydetty yökylään ihan vain siksi, että lastenlasten kanssa on haluttu viettää aikaa.
Luulen, etteivät lapseni osaa kaivata sitä, mitä ei ole ollut, mutta minulta vuodet on repineet auki jotain syvää. Jotain, mitä ilman olen jäänyt. Pohjaton yksinjäämisen ja erillisyyden tunne on syntynyt varhain. Se on syntynyt poissaolevuudesta ja tunnekylmästä kasvuympäristöstä. Toinen vanhempi ei riippuvuuksiltaan kyennyt ja toinen ei oikein osannut. Kuolema sinetöi toisen kohtalon varhain ja toinen kärsi sukupolven ylittävästä kyvyttömyydestä kovin läheisiin tunteisiin aina myöhempään kuolemaansa saakka.
