Sain psykoterapiaistunnon päätteeksi terapeutilta lainaan Linus Jonkmanin Introvertit – työpaikan hiljainen vallankumous -kirjan, joka käsitteli introvertteja työelämässä. Mietin miksi terapeutti halusi minun lainaavan kyseisen kirjan, mutta en nähnyt syytä kieltäytyäkään, sillä olimme sivunneet terapissa jonkin verran ihmisen perusolemuksia, perimässä saatuja introvertismia ja ekstrovertismia.
Olen aina luullut olevani ekstrovertti, sillä olen tuntenut lapsesta saakka vetoa esiintymiseen. Tai olen luullut tuntevani vetoa esiintymiseen, mutta asia ei olekaan niin yksinkertainen: Pidän erittäin paljon siitä tunteesta, jonka laulaminen minussa itsessäni aiheuttaa. Se tyynnyttää, auttaa keskittymään ja antaa tunteen siitä, että osaan jotain, jolloin omanarvon tunteeni hetkellisesti kasvaa. Samoin pidän siitä tunteesta, jonka huomaan laulamiseni aiheuttavan niissä, jotka siitä pitävät. Itse esiintymisestä en pidä, sillä en halua asettua esille kaikkien arvioitavaksi.
Pidän yksin olemisesta, mutta en yksinäisyydestä. Yksinäisyyden tunne ei välttämättä liity ollenkaan yksin olemiseen, sillä suuremmassa joukossa tunnen myös usein yksinäisyyttä. Tarvitsen omaa rauhaa keskivertoa enemmän ja akkuni kuluvat nopeasti loppuun, jos joudun olemaan pitkään muiden seurassa. Pidän lyhyistä pätkistä seurallisuutta, mutta seurustelun jatkuessa pidempään alan ahdistumaan.
Näitä kaikkia tunteita ja paljon muuta olen löytänyt Jonkmanin kirjasta. En voi käsittää, että olen yli neljäkymmentä vuotta luullut (vai toivonut) olevani ekstrovertti, koska ekstroverteillä on mukavampaa ja heitä arvostetaan enemmän sekä asiantuntija- että johtotehtävissä. Länsimainen (työ)elämä suorastaan vaatii ihmistä olemaan ekstrovertti: ottamaan kantaa, esittelemään osaamistaan ja tekemään tiimityötä. Introvertismia pidetään vastenmielisenä ominaisuutena, liki sairautena, jota kukaan ei itselleen halua.
Kirjan ensisanoista lähtien olen vain nyökytellyt mielessäni, sillä niin minuuteeni osuvasti Jonkman kuvaa introvertismin pääpiirteitä ja käyttäymismalleja. Kirjan lopussa on pitkä testi, jonka rehellisesti tekemällä voi saada yllättäviä vastauksia. Minua vastaus ei enää yllättänyt, sillä kirjaa lukiessani olin jo hyvin varma, että tässähän ollaan melko introvertteja.
Olin luullut olevani ekstrovertti siitäkin syystä, että olen hyvinkin seurallinen ja ulospäin suuntautunut. Mutta vain aika ajoittain ja siksi olen luullut vetäväni koko ajan jonkinlaista roolia. Kirjassa tämäntyyppinenkin käyttäytyminen oli avattu useimpien introverttien tavaksi toimia. Koska introvertin sisäinen maailma on tapahtumarikas ja introvertti elää sen tuomasta energiasta, toisin kuin ekstrovertti, joka saa energiansa ihmisten välisestä kanssakäymisestä, tuppaa introvertille myös käymään niin, että muut ihmiset kuluttavat sisäisen energian loppuun, jolloin pitää saada tilaa olla itsekseen, jotta akut pääsevät taas täyttymään. Hyvin sanottu. Itse pidän kyllä ihmisistä, mutta en jaksa heitä kovin kauaa. Tyhjänpäiväisistä ihmisistä en pidä lainkaan, sillä siinä sitä energiaa vasta kuluukin.
En ensin uskonut saavani oikein mitään hyötyä tai minkäänlaisia tuloksia käymästäni terapiasta. Nyt alan ymmärtää sitä pitkää matkaa, josta useammat psykoterapiassa käyneet ovat puhuneet. Mitään ei saa tarjottimella annettuna eikä kukaan anna vastauksia. Ajatustyö on kokopäiväistä ja oman itsensä analysointi vaatii mielen riisumista pikku hiljaa alastomaksi. Terapia on todella raskasta enkä pysty useinkaan avautumaan siellä yhtään, koska en pääse kiireisen päivän päätteeksi oikealle taajuudelle. Mieli ei ole vielä ainakaan keventynyt matkan varrella, vaan terapista lähtiessä ovat kulmat usein kurtussa ja on ollut vaikeaa palata lapsiperheen arkeen vääntämään makaronilaatikkoa ja täyttämään tiskikonetta.
Olen kuitenkin huomannut, että kun asioille ja tekemisille on alkanut saamaan nimiä, niin on päässyt käsiksi useisiin hankaliin asioihin, joita on tottunut lakaisemaan maton alle. Nyt totuttelen olemaan rohkeasti introvertti ja miettimään mistä saan voimaa ja mikä sitä energiaa syö. Kannattaa tutustua kirjaan jos on vähääkään kiinnostunut siitä, millaiselta erilaisten ihmisten kanssa toimiminen tuntuu ja miksi. Kirjasta saa myös uudenlaisen käsityksen ulos- ja sisäänpäin suuntautuneista ihmisistä, sillä mikään ei ole koskaan mustavalkoista. Meissä kaikissa on ripaus kumpaakin perimää, mutta oman persoonallisuustyypin tiedostaminen ja hyväksyminen auttaa suoriutumaan arjesta paremmin. Oma
persoonallisuustyyppimme on se mikä on eikä se siitä tule muuksi muuttumaan.