Ajan- ja paikantajun katoaminen

Puhuin joskus aiemmin niistä pienistä hetkistä, jolloin en ikään kuin saa kiinni mistään. Noina hetkinä tuntuu kuin katsoisin itseäni itseni ulkopuolelta enkä olisi ollenkaan olemassa, vaikka samalla tajuan kaiken. Eilen oli pitkästä aikaa sellainen päivä. Aamusta alkaen jäin ajasta jälkeen enkä saanut sitä koko päivänä kiinni. Autoa ajaessani puristin silmät vähän väliä pikaisesti kiinni ja yritin hypätä takaisin omaan itseeni ja tähän hetkeen. Tuntui pelottavalta ajaa autoa, vaikka samalla koko ajan tiesin missä olen. Unohtelin koko ajan hetki sitten tapahtuneen. Ärsyttävää. Jouduin miettimään missä olen, mihin vein lapset vai veinkö mihinkään. Olo tuntuu näinä hetkinä tyhmälle ja ikävälle, ja pelkään arjen tilanteita, joissa oireet varmasti näkyvät myös muille. Tällaisina päivinä olen usemmiten niin paljon itsekseni kuin pystyn ja välttelen vuorovaikutustilanteita.

Ensimmäiset tämänkaltaiset tuntemukset muistan kokeneeni joskus varhaisessa teini-iässä. Luulin ihan viime vuoteen saakka, että minulla on joku vakava aivosolujen puutos, jonka olen aiheuttanut itse itselleni juomalla liikaa alkoholia tai kohdelleeni itseäni muutoin kaltoin; jättämällä vitamiinit ja hivenaineet suositustenmukaisesti liian vähäiseksi, saaneeni lapsena liian vähän kalanmaksaöljyä tai syöneeni koko elämäni liian prosessoitua tai epäpuhdasta ruokaa. Siis sitä samaa itseni syyllistämistä kuten aina.

Odotan kovasti terapian alkua, sillä elämäni maanantaikappaleena ahdistaa.

Mutta luettuani psykologin minusta kirjoittamia asioita ymmärsin, miksi minulle on ajateltu nimenomaan traumaperäistä terapiaa. Omat ajan- ja paikantajun katoamiset ovatkin traumaperäisiä ja niitä kutsutaan nimellä dissosiaatiohäiriö. Näistä lukeminen on auttanut ymmärtämään häiriötä ja sen syntymekanismeja. Ymmärtäminen ja häiriön kanssa eläminen ovat kuitenkin valitettavasti kaksi eri asiaa.

Lähde: dissosiaatiohäiriö

Oikeanlaisen terapeutin etsiminen

Tehtäväni oli etsiä itselleni oikeanlainen terapeutti ja käydä hänen luonaan haastattelukäynneillä. Sain tällaisen toimeksiannon psykiateriselta polilta helmikuussa ja käteeni kasan erilaisia verkko-osoitteita. Lamaannuin viikoiksi, sillä urakka tuntui liian suurelta. Olisi pitänyt lähestyä useita eri terapeutteja ja käydä tapaamassa pari kertaa heitä kaikkia, jotta oikea löytyisi. Tuntui hieman liian ylimitoitetulta projektilta, kun pelkästään kaupassa käynti tuntuu tällä hetkellä vievän kaiken energian.

Nyt näyttää siltä, että olen ehkä löytämässä itselleni terapeutin. Olo on kuin voittajalla, sillä kovin suuri taakka jätetään mielenterveyden kanssa painivalle ihmiselle. Käytin paljon aikaa siihen, että sain omat kriteerini selville: nainen, hyvä sijainti ja mahdollisuus ilta-aikoihin. Kelalla on myös omat kriteerinsä, joten tähän kapeaan haarukkaan ei enää montaa terapeuttia mahtunutkaan, sillä usealla heistä on myös verkkosivut, joissa lukee, jos terapeutti ei ota kyseisellä hetkellä uusia kuntoutuspotilaita vastaan. Yhdelle tällaiselle, joka "ei ota tällä hetkellä uusia asiakkaita, vaan vasta syksyllä" laitoin kuitenkin sähköpostia ja kyselin häneltä tietoa mahdollisista vapaista terapeuteista. Koska nyt eletään huhtikuuta ja luvassa on joka tapauksessa terapeuttien kesätauko, lupautui lähestymäni terapeutti itse ottamaan minut haastattelukäynneille, sillä terapian aloitus hänen kanssaan tulee venymään joka tapauksessa alkusyksyyn ennen kuin Kela on käsitellyt hakemukseni.

Toivon, että itsestäni löytyy tarvittava kapasiteetti, sillä psykoanalyyttisissa hoidoissa potilaan omalla työskentelyllä on keskeinen rooli, joten hoito sopii hyvin henkilöille, jotka ovat kiinnostuneita oman mielen tutkimisesta ja ymmärtämisestä sekä ovat motivoituneita työskentelemään itseymmärryksen lisäämiseksi.

Menen siis toukokuussa 1-2 haastatteluun tällaista psykodynaamista traumapsykoterapiaa varten ja toivon, että terapeutti olisi juuri sellainen, jolle voisin kuvitella puhuvani kaikesta. Aiemmat terapeuttikokemukseni eivät kyllä anna aihetta suuriin odotuksiin. Jos terapeutti osoittautuu minulle epäsopivaksi, annan periksi, sillä tällä hetkellä niin sanotusta hoitoon hakeutumisestani on yksi vuosi ja kaksi kuukautta. Jos joudun haastattelemaan useita terapeutteja, maksamaan jokaisesta haastattelukäynnistä sen 60 euroa ja yrittää toivoa, että joukossa olisi juuri minulle sopiva terapeutti, niin saa olla. Ehkäpä kokeilen sitten foliohattua saunassa...

Lähteet:
Foliohattu
psykodynaaminen terapia

Me, myself and I

No niin. Taas piehtaroidaan oman itsen ympärillä. Oikein kierretään ja vatvotaan. Ymmärsin juuri hetki sitten mistä se johtuu. Koska kevät. Ihana vuodenaika, joka useimmilla herättää uinuvan mielen talven apatiasta. Itselläni se on aina aiheuttanut kiihtynyttä sisäistä olotilaa ja väsynyttä asioiden suorittamista. Mieli haluaisi olla villi ja vapaa, mutta raahautuu silti mukana kuin väkisin. Jalat tuntuvat raskailta askeltaa ja tekisi mieli kömpiä tämän tästä komeroon hakemaan pimeydestä turvaa kaiken paljastavalta valolta.

Tämän vuoden kevät tuntuu erityisen vaikealta, sillä oma elämäntilanne ja kevät eivät sovi toisilleen. Olen päättämässä vajaan kolmen vuoden opiskelua, joka on ollut raskas taival, mutta samalla siinä on ollut jotain pysyvää ja muuttumatonta. Tenttejä, tehtäviä ja aina seuraavaan viikkoon jaksamista. Nyt kun opinnot ovat ohi, edessä on vain tyhjää ja pelottavaa. Sisältöä elämässä kyllä on: perhe ja asuminen täyttävät vuorokauden kaikki tunnit hyvin tehokkaasti, mutta se kalvava tyhjyyden ja ulkopuolisuuden tunne nousee taas syvältä kuin itse perkele pimeydestä.

Puserran jokaiseen hakemukseen koko persoonani kasaan
ja toivon, että joku kiinnostuisi.

Tämän kevään hankaluuteen liittyy olennaisesti työnhaun vaikeus. Ala, jolta haen työtä, on melko huonoissa kantimissa, joten yritin ennakoida, että työnhaku ei tule olemaan helppoa. Mutta silti. Heikko itsetunto ja mielialojen heilahtelut eivät ainakaan ole parantuneet parin viime kuukauden aikana. Tuntuu, että ihminen minussa kutistuu ja häviää pieneksi kuin rutistettu paperipallo, joka osaa kaikkea vähän muttei mitään kunnolla. Puserran jokaiseen hakemukseen koko persoonani kasaan ja toivon, että joku kiinnostuisi. "Valitettavasti ei tällä kertaa..." -viestit tippuvat sähköpostiin tasaisessa tahdissa nakertaen itsetunnon helmoja samalla kun rahattomuus vaivaa ja perheen tulevaisuus pelottaa.

Itse työ ei ole koko minuuteni perusta, sillä voisin olla vaikka lopun elämäni vapaa kirjailija, laulaja tai joku muu. Mutta vapaasti kirjailemalla ei makseta laskuja tai hankita välikausitakkeja lapsille. Eikä myöskään laulamalla kuitata kiinteistöveroa, valitettavasti. Työnhakuun kiteytyy koko oman aikuisikäni mittainen haave eli alan vaihto. Olen tehnyt paljon töitä sen eteen, että pääsisin tekemään muuta kuin mitä olen tehnyt aiemmin. Nyt kun opinnot ovat lopussa huomaan, ettei se välttämättä onnistukaan ja se kouraisee syvältä.